Milloin saa luovuttaa?

Siinä ajatus, joka on käynyt mielessä monia kertoja vuosien saatossa. Lähinnä siksi, koska selkä- ja jalkavammat ovat tehneet harjoittelusta vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta. Energia on mennyt lähinnä selviämiseen päivittäisistä askareista. Pari vuotta sitten päätin kuitenkin, että yritetään vielä kerran. Lihaskunto paremmaksi, peruskunto kun oli höylätty vuosien saatossa kuntoon. Selkävaivojen takia tehoharjoitteiden tekeminen oli tuskaa ja juoksua ei voinut kuvitellakaan. 

Tavoitteeksi otin tuolloin 2015 Barcelona Ironman -kisan läpi vetämisen. Nopeasti huomasin, että nälkä vaan kasvaa. Kahdeksan vuoden tauko harjoituskirjan täyttämisestä antoi taas kummasti motivaatiota tehdä asiat perusteellisesti ja ennen kaikkea tavoitteellisesti. 

Vuosi kului ja parit harjoituskisat antoivat uskoa siihen, että vähäiselläkin juoksuharjoittelulla voi triathlonissa pärjätä. Silti joka kerta kun vedin juoksukengät jalkaan oli sellainen "hyppy tuntemattomaan" -fiilis ja juoksun jälkeen meni ainakin kaksi viikkoa, että jalat eivät olleet enää kipeät.  Ironman sujui hienosti ja saavutin tavoitteeksi asetetun paikan Hawaiin Ironman -kisaan ajalla 8.56,52. Vuosi oli kuitenkin jättänyt jälkensä ja jalka oli jälleen ongelma. 

Kuitenkin usko jalan kuntoutumiseen antoi toivoaHawaii motivaatiota ja onnistuminen ongelmista huolimatta loi uskoa menestykseen myös tulevana vuonna. 

Piikkiä ja narinaa, matkalaukut puretaan

Kulunut vuosi on tarjonnut urheilullisesti sellaisia vastoinkäymisiä, että vähemmänkin olisi riittänyt. On ollut mykoplasmaa, astman puhkeaminen, ja tietenkin se ainaisesti vaivaava jalka.  Tänä kesänä juoksua on kertynyt juhannuksesta hulppeat 3 km, jonka lisäksi kaksi kilpailua, joissa taaperrusta tullut yhteensä 42.2 km. 

Neljä kortisonipiikkiäkaksi ACP-veriplasmahoitoa ja kaksi skleroterapiahoitoa, jolla on tuhottu tulehduksen seurauksena tulleita ylimääräisiä verisuonia. Kun nyt olisi voinut toivoa, ettei mitään muuta tule, niin tuli sitten kaaduttua Jönköpingin palkintojen jaossa, jonka seurauksena tietenkin sen saman kipeän jalan lihaskalvo repesi parista kohtaa. Tuo viimeinen tapahtuma alkoi oikeastaan vaivata vasta neljä viikkoa sitten, kun viimeisessä pitkässä treenissä tuli tehtyä tuskainen pyöräily Rauli-myrskyn säestämänä. Mutta tein sen kuitenkin. 

Seuraavana päivänä alkanut jalan akilleksen nariseminen ja turpoaminen pistikin sitten kaiken jäihin. Kävelykään ei onnistunut. Ei muuta kuin lekuriin, jossa ortopedi kertoi, ettei ole ikinä kuullut yhtä narisevaa jännettä. Tuomio oli: ”huonolta näyttää mutta konsultoisin paria kollegaa, jos vielä kokeillaan tätä yhtä Fragmin-liuotushoitoa”. Tästä oli hänen mukaansa ollut apua joissakin tapauksissa. Siitä kolmena päivänä peräkkäin piikkiä, ja särkylääkettä tietenkin muutama viikko. 

Viimeistelyleirin peruminen oli samalla itsestään selvää: kipeän ja tulehtuneen jalan kanssa ei olisi pystynyt olemaan edes lentokoneessaMatkalaukut, jotka olivat pakattuna olohuoneeseen, tyhjenivät. Myönnetään, että itkuhan se pääsi, kun Hawaii alkoi myös tuntua mahdottomalta. Leikkausaikaa pistettiin kalenteriin seuraavalle viikolla, ja se viimeistään hautaisi unelman päästä viivalle kisassa, jonne pääsystä olen koko elämäni unelmoinut.

"Näin unta, että isi kilpaili"

Seuraavana aamuna perjantaina piti lähteä vaimoni kanssa ortopedin puheille koskien tulevan maanantain jalkaleikkausta. Herätin tyttäreni Katariinan, 6v, ja kysyin ”mistä isin prinsessa näki unta” - vastaus oli samalla haukotellen, että ”näin unta, että isi kilpaili”. Opetus, jonka olen aina halunnut antaa lapsilleni eteenpäin on, ettei milloinkaan saa luovuttaa. Tämänkään tilanteen kohdalla se ei siis tullut kysymykseen, ainakaan enää. Fragmin-laatikko mukaan ja lekuriin. Lääkärin arvio jalan ehjänä säilymisestä kisassa ei ollut mitenkään imarteleva mutta päätettiin, että laitetaan piikkiä jalkaan ja jatketaan omahoitoa ainakin kaksi viikkoa. Sen verran oli aikaa ennen kuin kone Konaan lähtisi. 

Uskoa taas vaadittiin. Lisäsin entisestään paljon aikaa vieviä omia lihashuoltoja, kylmähoitoa useita kertoja päivässä, venyttelyä, eksentrisiä venytyksiä ja kevyttä hierontaa. Öisin olin jo useita kuukausia pitänyt villasukkia ja tehnyt muita verenkiertoa elvyttäviä keinoja akilleksen kotihoitomenetelminä. Tämä paketti muuten toimii erittäin hyvin: emulsiovoide, jonka päälle elmukelmuaohut kangas, pari kylmägeelipussia, ideaaliside ja villasukka. Paketti aluksi rauhoittaa viileydellään turvonneet jalat ja yön aikana lämpö säilyy akilleksen ympärillä - aamulla ei tarvitse kävellä kuin entinen presidenttimme. 

Viimeisten toimenpiteiden jälkeen akilleksen tilanne vähän helpottui muutamassa päivässä ja sain käydä uimassa ja ajaa ajolaitteella. Toki nariseminen jalassa alkoi aluksi tunnin ajon jälkeen tai viimeistään iltapäivällä. Mutta edelleen: periksi en anna, vaikka usko horjuu.  Sympatiaa herui kaikkialta, se ei auttanut. Lähinnä kiukutti, että ”perkele ei tää näin voi mennä”! 

PERIKSI EI PERKELE ANNETA

Viimeisten kahden viikon aikana olen saanut tehtyä lähes samantyyliset harjoitukset, jotka olisin tehnyt Malagan leirillä, toki lyhyempänä ja sisällä ajolaitteella höyläten ja uimahallilla uiden. Usko alkoi palata. 

Eli koska voi luovuttaa?! Jokainen päättäköön sen itse, minä päätin että en luovuta. Nyt sunnuntaiaamuna istun kohta koneeseen kohti Konaa ja kohti kahden viikon päässä olevaa legendaarista Hawaiin Ironman-kisaa. Kisaa, josta olen aina unelmoinut. Kisaa, jonka isäni on omassa ikäluokassaan kahdesti voittanut mutta samalla myös laittanut itsensä joskus paikalliselle teho-osastolle, kun periksi ei vaan voi antaa. Isä tulee myös katsomaan paikanpäälle suoriutumistani.  

Kiitänkin tässä kohtaa kaikkia asiakkaitani ja lääkäreitä, jotka ovat joutuneet tai saaneet kuunnella, hoitaa tai olla tukenani tilanteessa, jossa joku jo luovuttaisi. Perheeni tietenkin on eniten joutunut kestämään, ja luulen, että valituksen inhimillisen sietämisen määrä onkin tullut täyteen jo ajat sitten. Mutta he tietävät myös parhaiten, että periksi en perkule anna ja kaikkeni laitan likoon sekä uskon itseeni edelleen!

 Kohti seuraavaa kisastarttia...

Kohti seuraavaa kisastarttia...

Jani Strömsholm,

ActiVenture koutsi ja elämäntapatriathlonisti