Vuosi sitten olin päättämässä kahden vuoden rupeamaa. Kausi oli ollut pitkä ja tuskainen, päällimmäisenä mielessä maaliin tullessani oli kuitenkin helpotus: ”selvisin”.
Olin ylittänyt maalilinjan Havaijin Ironman-kisassa ajalla 10.33,07 huojentuneena siitä, että maaliin pääsy ei ollut ilmeisesti rikkonut mitään enempää - jalka oli yhtä rikki kuin se oli ollut jo useita kuukausia ennen kisaa. Yli neljä ja puoli tuntia kestänyt maratonnilkutus laavakentällä hammasta purren ja perkeleitä päästellen oli kuitenkin asia mitä tein epäröimättä, sillä periksi antamisen mahdollisuutta ei ollut. Pettymys valtasi toki mielen, kun kahden vuoden tinkimätön uurastus päättyi aikaan, joka ei ollut lähelläkään sitä, mitä harjoituskunto olisi mahdollistanut, saati mitä olin unelmoinut.
Kisareppu, jota yleisesti kannetaan ylpeästi kisassa käymisen merkkinä, on ollut nyt vuoden pesuhuoneen kaapin päällä - kertaakaan en ole sitä selkääni laittanut. Joulukuussa oli jalan leikkaus ja olin päättänyt pitää määrittelemättömän pituisen tauon treenauksesta, mikäli jalka ei toivu normaalisti kesälle 2017 kisakuntoon. Syyskuulle oli saavutettu ja maksettu paikka 70.3 MM-kisoihin Chattanoogaan USA:han.
Ei tullut kuntoon keväällä jalka, joten kisat jäivät tekemättä ja samoin treenit hetkeksi.
Isän Teräsmieskilpailu ja peritty periksiantamattomuus
Aikamatka. Palaan vuoteen 1988 ja syyskuun alkuun, jolloin isäni Esko valmistautui ensimmäiseen Ironman-kisaansa Konalle. Kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan, kesällä Rothin Ironman-kisa oli tuonut Euroopan mestaruuden ajalla 9.30. Kunto oli kova ja tahtotila mieletön. Kunnes Pirkan hölkkä 33 km ja luupiikin puhkeaminen kantapäähän tuhosi unelman, unelman tehdä kunnonmukainen suoritus Havaijilla.
Itse olin tuolloin 8-vuotias, kun isä ja äiti lähtivät toiselle puolelle maapalloa kolmeksi viikoksi. Meille oli tehty kalenteri, jossa oli jokaiselle päivälle oma ruutunsa. Oli Disneyland-ruutua, oli Los Angeles -ruutua ja oli ”Tuliaiset”-ruutua, joista viimeinen oli tietenkin tuolloin mieleisin. Niitä sitten raksittiin tussilla aina iltaisin. Yksi ruutu oli lokakuisen lauantain kohdalla, jossa luki ”Isän teräsmieskilpailu”. Tuo ei tuolloin merkannut itselle vielä juurikaan muuta, kuin että isä silloin ui, pyöräilee ja juoksee.
No ei juossut isä kantaluupiikin kanssa, mutta ei jättänyt keskenkään, vaan käveli maratonin läpi, kuten itsekin kävelin viime vuonna ensimmäisellä kerralla. Ei kävellyt siitä syystä, että väsytti, vaan siksi, ettei muutenkaan yksinkertaisesti voinut edetä. Maaliin, ja yhtä kokemusta rikkaampana.
Monesti itse mietin, että miksi ei vaan voi antaa periksi? Olisiko se nyt niin vaarallista? Saisiko se antamaan periksi seuraavallakin kerralla tai jopa kaikessa mihinkä ryhtyisit?
Onko periksiantamattomuus luonteenpiirre, joka on ollut jo syntymästä lähtien geeneissä vai voiko sen oppia läheisimmiltään tai idoleiltaan? Sen tiedän, että omalta kohdalta keskeyttäminen ei tulisi enää koskaan mieleenikään, ei ennen kuin kannettuna reitiltä pois. Sen verran arvostan isääni ja vuotta 1992.
Maaliin saakka hinnalla millä hyvänsä
Aikamatka. Vuosi on siis 1992. Neljä vuotta oli kulunut pettymykseen päättyneestä ensimmäisestä Havaijiin Ironmanista. Treenitunteja oli takana tuhansia. Suomea koetteleva lama tai rakoileva kolmas avioliittokaan ei ollut vielä aiheuttanut muutoksia tavoitteeseen edetä lokakuussa maailman parhaaksi omassa ikäluokassaan. Kunto oli jälleen kova, tahto vielä kovempi, sillä olihan tinkimätön työ ja odotus ollut neljän vuoden mittainen. Työttömyys ja avioliiton tilanne ei voinut olla vaikuttamatta mieheen, joka tekisi tämän todistaakseen itselleen, että pystyisi voittamaan kilpailun Havaijilla ja oman ikäluokkansa maailmanmestaruuden.
Kilpailu sujui alkuun hyvin, kunnes isä huomasi pyöräilyn aikana, että normaalin hikoilun sijaan elimistö ei puskekaan nestettä ulos kehosta. Tulosta kuitenkin syntyi ja pyörä liikkui eteenpäin liukkaasti. Juoksun alussa vielä tuolloin Ylellä toimittajana ollut Saara Karhu oli huudellut isälle tsempit ja kysynyt, miten menee. ”Hyvin menee,” isä oli vastannut. Muutama kilometri eteenpäin, noin kuuden kilometrin juoksuosuuden jälkeen, ja pam.. isä kaatui nenälleen suorin vartaloin, omien sanojensa mukaan nauraen, että ”mitä sää Esko tässä pötkötät”. Sen jälkeen 36 kilometrin eteneminen oli laahustamista, kaatuilua ja taistelua maaliin pääsystä hämärän rajamailla. Laavakentälle lähdettäessä Nitti Nuuttila huusi isälle ”Keskeytä!!” - ”En keskeytä,” kuului vastaus.
Valopuikot, joita kilpailijoille pimeyden laskeutuessa annetaan, isä heitti mäkeen, jotta ei vaan järjestäjän toimesta joutuisi sivuun kisasta. Maaliin tullessaan isä oli käyttänyt pelkkään maratoniin melkein 7 tuntia. Painoa oli nestehäiriön takia kertynyt kehoon siten, että paino oli noussut 62 kilosta aina 77 kg asti. Konan sairaalaan teho-osastolle päättyi toinen yritys vesimyrkytyksen saaneena. Kahden päivän makaamisen jälkeen mies sitten karkasi sairaalasta paskaisissa kilpailukamoissa taksilla suoraan lentokentälle, kun piti tietenkin Suomeen lähteä muiden mukana.
Muistan tuon lokakuisen illan kuin eilisen, kun isä tuli kotiin. Niemelän Risto, isän ystävä, joka oli ollut Havaijilla mukana, tuli ensin ovelle ja veti minut viereensä kertoen, että ”Isä on nyt todella huonossa kunnossa”. Isän kaverit saattoivat isän sänkyyn, jossa hän makasi useita viikkoja huudellen vaimealla äänellä minua laittamaan villasukkia jalkaansa, jotta liikkuminen vessaan olisi luistellen edes jotenkin mahdollista.
Arkielämässä varmasti kaikki asettavat pienempiä ja isompia tavoitteita, joita yrittävät päivittäin saavuttaa. Itse tavoittelen esimerkiksi sitä, että lapseni pesisivät hampaansa aamuisin ja iltaisin, jotta heidän hampaansa pysyisivät kunnossa. Ja että heillä olisi aamuisin terveellinen aamupala. Ja että pystyisin tekemään yritystoimintaani niin hyvin, että saisin laskut maksettua. Tavoitteenani on myös olla lapsilleni roolimalli, joka on sisukas ja periksiantamaton. Toki voittajan leimakaan ei olisi pahitteeksi. Myös tavoite olla vaimolleni luottamuksen arvoinen aviomies ja kohta 17 vuoden yhteisen taipaleen arvostaminen on tavoite, jota pitäisi vaalia. Sisäinen palo vie kuitenkin minua myös kohti tavoitetta, joka on vain minua varten.
Esikuvat tavoitteiden takana
Aikamatka vuoteen 1993. Avioero, muutto ja uudet työkuviot sekä tietenkin toipuminen vesimyrkytyksestä, joka melkein vaati hengen, veivät isän alkuvuoden ja kesän kisakauden. Syytä en tiedä mutta kyseisenä syksynä lähdimme isän ja hänen ensimmäisestä avioliitosta syntyneen, minua noin 20 vuotta vanhemman velipojan kanssa katsomaan Havaijin Ironman -kilpailua paikan päälle. Pauli Kiuru teki tuolloin toistaiseksi vielä kovimman suomalaissuorituksen pro-sarjassa Konassa tullessaan toiseksi ja häviten muutaman minuutin lajin legendalle Mark Allenille.
Kilpailupäivän aamuna menimme seuraamaan lähtöä aallonmurtajalle, aurinko oli nousemassa ja kilpailijat lipuivat lähtöpaikalle. Isä oli levoton ja totesi, että ihan itseäänkin jännittää, kuin olisi itse viivalla. Tässä kohtaa isä sanoi sanat, joita kannan aina mukanani:
“Perkele... reenaan 4 vuotta ja voitan 1997.”
Olin 13-vuotias, ja tuosta hetkestä alkaen sain seurata isän kanssa yhdessä asuen ja samalla lajiin itsekin kasvavana juniorina tinkimätöntä treenaamista, oppien pitkäjännitteisen harjoittelun rakentamista kohti unelmaa.
Päämäärä, joka tuolloin aluksi vaikutti pirun kaukaiselta, lähestyi kuitenkin askel askeleelta.
Aikamatka vuoteen 1997. Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja saimme siskoni ja veljeni kanssa olla paikan päällä näkemässä, kun isä voitti Konassa uudella ikäluokkansa reittiennätyksellä. Metsästys, joka oli alkanut vuonna 1986, päättyi 11 vuotta myöhemmin mestaruuteen. Seuraavana vuonna isä voitti toistamiseen ja sitä seuraavana vuonna tuli toiseksi.
Kisapäivän fiilikset
Tänään illalla 14.10.2017 tykinlaukaisu lähettää kilpailijat liikkeelle Havaijin saarella Konassa. Saamme seurata maailman ja Suomen huippujen kilpailua jännittäen kuka voittaa ja mikä aika kellekin tulee. Kuka onnistuu ja kenen päivä on epäonninen.
Suomalaisista toivon, että Kai ”Kaitsu” Söderdalh voittaa oman ikäluokkansa nyt seitsemännessä kisassaan. Se olisi vähintäänkin oikeus ja kohtuus mutta on eri asia, onko elämä koskaan reilua ja tasapuolista. Monesti pienet jutut, kuten kaksi vuotta sitten Kaitsulle tullut rengasrikko, sen todistaa. Tuolloin lopullinen sijoitus oli huikean hienosti toinen. Mutta voittoa haetaan.
Naisten pro-sarjassa Kaisa Salilla on mahdollisuudet yltää podiumille huippusuorituksella mutta varmasti hänenkin tavoitteensa on loppujen lopuksi vain voittaa.
Kisassa on myös muita suomalaisia, joille toivomme onnistumista ja asetetun tavoitteen saavuttamista kilpailussa, jonne pääseminen jo vaatii käsittämättömän paljon harjoittelua ja paikoin paljon onneakin jo karsintakisoissakin onnistumiseksi.
Periksi emme anna, emme varmasti. Käy kilpailussa sitten miten vaan, niin jotkut eivät osaa luovuttaa, vaan jatkavat matkaansa asettaen uusia tavoitteita useidenkin vuosien tähtäimellä. Itse olen myös tällainen luupää, joten tänään seuraan kilpailua jälleen ajatellen, että
“Kolmen vuoden päästä olen tuolla taas.”
Projektini kulkee nimellä #1000päivää ja sisältää taatusti niitä perkeleitä ja kyyneliä, jalan ja selän sörkkimistä sekä niiden jatkuvaa huoltamista. Perheeni, lähipiirini sekä ystävieni tukemana puskemme tavoitetta kohden, jotta olen Havaijin Ironman -kilpailussa maailman paras 40-44-vuotias Konassa vuonna 2020.
xxx
Jani Strömsholm
