triathlon

Torstai on toivoa täynnä

60 päivää on kulunut Hawaiin Ironman kilpailusta. Blogia en halunnut lähteä aiemmin kirjoittamaan monestakaan syystä, vaikka moni jo kyseli raporttia kisasta.

Kilpailuun valmistautuminen näin jälkikäteen ajatellen oli huikea osoitus korvienvälin kestävyydestä ja halusta päästä suorittamaan tuo maaginen kilpailu, joka isällänikin on tullut viidesti koettua - varsinkin kun hän oli vielä paikalla yhdessä siskoni Marikan kanssa sitä katsomassa. 

Vielä pari viikkoa ennen kisaa epäilin, että selviänkö koko kisaa läpi. En siksi, etten olisi luottanut kuntooni vaan siksi, että jalan kipeytymisen vuoksi jo lyhyt kävelykin tuotti tuskaa. Olin suorastaan kauhuissani siitä, että kisan lopussa pitäisi edetä jaloilla vielä 42 km. Päädyin kuitenkin siihen, että periksi en antaisi ja matkaan siis lähdettiin. 

Kilpailua edeltävän ajan Konassa olin mahdollisimman vähän jalan päällä. Hoidin kulkemiset joko pyörällä tai muiden suomalaisten autokyydityksillä ennen kuin isäni ja siskoni saapuivat vuokra-auton kera. Jalkaa hoidin koko ajan kylmällä ja Burana 800 voimalla mutta siitä huolimatta ei olisi tullut mieleenkään lähteä juoksemaan ennen kilpailupäivää. Kiitokset siis Team Manniset, Salin+Lehtonen sekä Utriaisen Ilkan Teamille.

IMG_20160927_075600.jpg

 

Onneksi jalan vointi salli pyörällä ajon ja Konassa ajoinkin ensimmäiset ulkolenkit neljään viikkoon. Sainkin itselleni suhteellisen varman olon siitä, että kykenen normaaliin suoritukseen kisassa ainakin pyöräilyn ja uinnin osalta. Uinti kulki koko reissun ajan hyvin ja varsinkin Mannisen Juuson kanssa tehdyt muutamat kisaa edeltäneet uintikerrat antoivat hyvää itseluottamusta uintini tasosta. Muutenkin sain viritettyä lihakset ja korvienvälin hyvin kisakuntoon ja fiilikseen. 

Itse olen Konassa ollut kolme kertaa aiemminkin, tosin ensimmäistä kertaa nyt kilpailemassa. Paikat näyttivät tutuilta ja uinnin lähtöpaikalla ensimmäistä kertaa reissulla käydessä oli hyvinkin nostalginen olo. Muistot ensimmäiseltä Konan matkalta vuodelta -93 tulivat kirkkaana mieleen. Tuolloin pääsin näkemään kilpailussa toistaiseksi kovimman suomalaissuorituksen, kun Pauli Kiuru sijoittui toiseksi Mark Alenin jälkeen. Tuolloin 13-v pikkupoikana jo ajattelin, että haluan joskus päästä tuon kilpailun suorittamaan –  nyt se hetki tulisi. Tämä oli ajatuksissa koko kahden viikon ajan ja osasin nauttia joka hetkestä niin laavakentillä pyöräillen kuin lähtöpaikalta uintitreeneihin lähtiessäkin.  

 

Kilpailupäivä 

03.40 herätys. Olin nukkunut hyvin, heräsin levollisena. Söin pienen aamupalan väkisin ja sängylle takaisin pötköttämään hetkeksi samalla tekemään pienen Facebook-päivityksen videoterveisin. Tietenkin myös kotiin perheelle viestittelyt ennen vaihtoalueelle lähtöä. Isän kanssa halaukset ja kuva. ”Hyvin se menee”, isä toteaa. Kamat mukaan, juomat mukaan, vielä varmistus, että kaikki on ja menoksi… ”jos kuitenkin vielä varmistan kerran, että kaikki on”. Normaalia touhua kilpailuaamulle siis. Täysin pimeää vielä kun menemme autolle, poimimme tien viereltä Juusonkin kyytiin ja jatkamme matkaa. Kilpailijat ovat muodostaneet jo pitkän jonon numerointiin vieville teltoille, sinne siis. Juuson kanssa sovittiin, että edetään yhdessä ja näin meneteltiin. 

Pääsemme vaihtoalueelle, pumppaamme yhdessä ilmat renkaisiin, nyrkit yhteen ja toivotamme isosti tsemppiä toisillemme. Rupean omiin rutiineihin, napit korville, musiikkia ja touhuamaan. Aika menee nopeasti, kun joka paikkaan pitää jonottaa. Wc-reissun hoidan kisahotellin sisällä, sielläkin on jono, joka kestää ainakin 30min. 

 Isän ja siskon luokse tapaamispaikalle, jonne vien pumpun ja kamat, joita en tarvitse. Pro-sarjat starttaavat, toivotan mielessäni Lehtosen Kaisalle huikeaa kisaa. Isältä ja siskolta tsempit ja kohti lähtöpaikkaa vesipullon kanssa. Ennen sitä kuitenkin pieni verryttelyuinti joka tuntuu hyvältä, kaikki ok,.. ote pitää, hyvä juttu siis.  Pullo rannalta kainaloon ja ihmismassan mukana kohti starttia. 

Veteen mennessä pysähdyn hetkeksi, katson merelle päin, jonne kilpailijat ovat pikkuhiljaa asettautumassa pitkäksi kaistaleeksi. Kohta mennään, ajattelen.

Uin lähtöviivalle ja löydän tutun britin eturivistä. Hän toteaa, että hyvä, että minä olen hänen takanaan, että en rynni sitten hänen ylitsensä. Pikkuhiljaa alkaa olo olemaan kuin sardiinipurkissa ja vielä pitäisi 10 min kellua tuuppien ja olla tuupittavana. Kilpailijat sättivät toisiaan tuuppimisesta ja änkeämisestä paremmille paikoille, joku sukeltaa alta eturiviin ja saa tutun britin kiehahtamaan. Joillekin ahtaus on liikaa ja paniikki iskee. Sen huomaa, kun jotkut aivan yhtäkkiä lähtevät uimaan kohti reunoja, vaikka ovat siinä lähellä olleet niin pitkään. Itsellä myös pientä paniikin tunnetta aiheuttaa viikon takainen harjoitusuintikisa, jossa hukkumisen fiilis oli vahvasti läsnä mutta kuitenkin samalla sitä varmuutta, ettei se sen pahempaa kuitenkaan ole.  Itseänikin ottaa tuuppiminen päähän ja huudan ”Hey guys, take it easy! We have all day long to do this! Let’s respect eachother.” Tilanne rauhoittuu ja jotkut myös vastaavat myöntävästi. 

 

Uinti

Vielä minuutti, kuuluu huuto. Vedän syvään happea ja ajattelen ”kohta taistellaan”. Pam, ja menoksi. Uin niin kovaa kuin pystyn, yllätyksekseni kukaan ei osu minuun, kukaan ei ui ylitseni, pientä kylkimyyryä välillä. Yllättävän hyvä startti, vaikka lähdin toisesta rivistä. 500m jälkeen alkaa hiukan krampata takareidestä. Vähän ravistelua ja taas mennään. Sitten krampit tulevat varpaisiin ja pohkeisiin, näin matka jatkuu tasaisesti. Yritän pitää tempoa yllä ja käsillä vetää sen, minkä pystyn. Tietysti pieni harmitus, että heti pienissä ongelmissa. Noin 3km uitu ja aivan tyhjästä joku yrittää ottaa nilkastani kiinni, en ymmärrä, että miksi? Ketään ei ole rinnalla tai ihan edessä, takanakaan kukaan ei ole läpsytellyt jaloille. Potkaisen reippaammin ja jatkan uintia. Mielessä vaan, että olipa idiootti, että tässä vaiheessa pitää vielä hakea ”epäreiluja” otteita, vaikka mitään hässäkkää ei ole.  

Saan lopussa krampit pois jaloista ja pääsen uimaan normaalisti saavuttaen isoa ryhmää, jonka saan osittain ohitettua vielä ennen rantautumista. Nousen ylös, lasit pois päästä ja katson kelloa: ”hyvä, alle 56 uitiin” (virallinen uinti aika 55,09). Juoksen pyörälle ja ensiksi otan ison hörpyn pullosta juomaa ja lähden työntämään samalla pyörää juoden vielä matkalla lisää, jotta saisin nestettä heti kroppaan. 

pyöräily

Pyörän taktiikkana oli alussa hilata itseni aivan kärkiporukoihin mutta uinnin krampit aiheuttivat sen, että kyläosuuden päätin malttaa ja juoda sekä ottaa energiaa sisään. Ohitin samalla kuitenkin koko ajan porukoita ja nostin sijoitusta tasaisesti. Noin 5km päässä oli ensimmäinen paikka, jossa näin, missä mennään. Kääntöpaikkaa ennen alkoi tulla porukkaa vastaan ja laskin olevani noin 60. sijalla. Juuson tunnistin myös ja tiesin, että en ole kuin noin 1 min päässä. 

 

Laavakentälle lähdettäessä aloitin hiukan nostamaan tiukemmin sijoja ja sain lentokentän kohdalla Juuson ”porukan” kiinni. Ajoin suoraan ohi minut aiemmin ohittaneen vanavedessä noin 50m päässä kohti kärkiryhmää, jossa arvion olevan noin 30 ajajaa. Ryhmä oli noin kilometrin päässä tuolloin ja saavutin heitä pikkuhiljaa, edellä ajanut kovempaa ajava oli jo minusta kauempana edellä.  

Waikolon kohdalla alkoi tuulla kovasti ja siinä jälkikäteen ajatellen tein virheen, joka kostautui myöhemmin. Pidin tempon yllä ja puskin menemään, vastaan tuli selkäedellä porukkaa ja muutama tykitti ohikin. Olo oli kuitenkin vahva ja sain mielestäni hyvin puskettua eteenpäinkin. 

Hawin nousuun olin ajatellut etukäteen lähteä varovaisesti ja toteutin suunnitelmaa sen mukaan. Muutama kilometri eteenpäin ja olo oli kuin bussikaistalla kun vasemmalta tuli jono ohi, joka jatkui ja jatkui … ja jatkui, kuului huuto ”Mikä pössis!?”, Juuso ajoi ohitseni. Mäen päälle päästyäni ajattelin, että ajaisin alamäen varovaisesti sivutuulen takia mutta en päästäisi kuitenkaan jonoa karkuun, sillä valvojia ei enää ollut hirveästi näkynyt ja pyöräily näytti olevan enemmän tai vähemmän ryhmissä ajoa. Kuitenkin jalat olivat toista mieltä, kun lähentäjä kramppasi ja sen jälkeen mielessä oli enää, että mitenkä selviän 80km vaihtoon. Pitkä oli pyörän loppu mutta tulihan se vaihtopaikka sieltä, ajattelin kun käännyin kohti vaihtoa ja samalla näin Juuson lähtemässä juoksemaan. Pyöräaikani oli noin 20 min heikompi kuin toivoin eli 5.06,42

juoksu

Juoksun vaihdossa upeaa oli järjestäjien henkilökohtainen apu. Siis oli oma henkilö, joka auttoi kamat niskaan, tsemppasi ja jutteli, että mitenkä menee. Muutama sana vaihdettiin, kysyin hänen päivästä, kiitin ja toivotin mukavaa päivää. Juoksuun lähtö oli yllättävän kevyttä, tuntui ihan hyvältä. Ajattelin lähteä 5km pätkissä henkisesti liikkeelle juosten tai ainakin hölkäten tasaiset ja alamäkiosuudet sekä kävellen ylämäet jalan takia, jottei mene mitään rikki. Ensimmäiset pätkät olivat 27min, 26min, 28min, tosin joka vitosella jouduin kävelemään enemmän ja enemmän kun ei vaan pystynyt jalalla ponnistamaan, vaikka yrittikin ihan lättänänä sen asfaltille iskeä. Laavakentälle lähdettäessä Ilkka tuli ohitseni, vaihdoimme muutaman sanan kisan kulusta ja Ilkka jatkoi matkaa omaa tahtia. Matka taittui tasaisesti ja Lehtosen Kaisa tulee vastaan ja pysähdyn kannustamaan Kaisaa, ”Hyvä Kaisa, paina paina loppuun asti…” ja Kaisahan painoi upeasti viidennelle sijalle!! Itselleni oli ollut tuossa vaiheessa jo pitkään selvää, että suoriutumiseksihan tämä menee. Kävely, hölkkä, kävely. Pitkin matkaa oli huikeita kannustusporukoita ja kanssakilpailijat taputtivat selkääni ohittaessaan minut tasaisesti kannustaen ”Keep going!” ja ”Don’t give up!” …no en varmasti anna periksi, se ei tullut mieleenkään mutta loppujen lopuksi itsensä kanssa tuli käytyä keskustelua ihan kaikesta ja tämän projektin järkevyydestä kokonaisuutena. 

 Kääntöpaikan jälkeen laavakentällä Alex Stubb tulee vastaan, vielä menossa kohti Energy Lapin kääntöä. Tsemppaamme molemmat toisiamme jatkamaan loppuun asti - hieno hetki tapaamisesta laavakentällä jää yhtenä mukavana muistona kisapäivästä mieleeni. Mietin myös isää, joka ensi kisareissullaan -88 myös käveli maratonin kantaluupiikin takia ja toisella reissullaan -92 konttasi maratonin vesimyrkytyksen takia. Tuon jälkeen hän viettikin 2 päivää teholla Konan sairaalassa. Mutta ei antanut periksi ja tuon viimeksi mainitun kisan jälkeen kului viisi vuotta harjoittelua, joka päättyi ikäluokan voittoon vuonna -97. Eli ensimmäisen reissunsa jälkeen isä oli harjoitellut määrätietoisesti sen 9 vuotta. Nuo ajatukset laavakentällä antoivat perspektiiviä periksiantamattomuuden perimmäisestä olemuksesta.  

Viimeiset kilometrit, tarkalleen 12 km kävelin kokonaan. En halunnut katkaista akillesjännettä muutaman minuutin takia. Laskin kyllä tarkkaan, että isäni ennätysajan 10.44,04 tulen alittamaan, muuten saattaisin kuulla kuittailua isältä. Maalisuora lähestyy ja päätän yrittää juosta lopun ainakin jollakin tavalla. Isä ja siskoni Marika on kannustamassa, saan Suomen-lipun käteen. Kuulen kannustusta muualtakin ”hyvä Jani”. Maaliin tullessa ensimmäinen asia mielessäni on ”tulipa vedettyä”, pieni pettymys ja haikeus valtaa mielen heti.  Aikani 10.33,08 on reilusti yli tunnin hitaampi kuin olisin alun perin sen halunnut olevan. Maraton aikani 4.24,05 on mielestäni täysi vitsi. Hymyilen väkinäisesti kameralle, jotta jokin kuva edes olisi hyvä muisto. Vapaaehtoiset tulevat auttamaan minua, kerron että en tarvitse tukea, joten kävelemme suoraan kohti palautumisaluetta. Kiitän molempia henkilöitä ja toivotan mukavaa loppuiltaa. 

 

Noudan mitalin ja kisapaidan toimitsijapöydän luota. Hapuilen katseellani tuttuja ja näen Utriaisen Ilkan istumassa muurin reunalla selkeästi väsyneen oloisena. Istun vierelle, en sano mitään hetkeen kuitenkaan. Ilkka huomaa minut ja toteaa, että ”olipahan aikamoinen kisa”, siis silleen Turuuun murteella vieläpä! Hymyilen ja totean, että selvittiin kuitenkin maaliin. Keskustelimme pitkään ennen kuin lähdimme kohti sovittuja tapaamispaikkoja kannustusjoukkojemme luo. Saan vielä Ilkalta kyydin autolla kämpille ja sovimme tulevamme myöhemmin katsomaan viimeisiä maaliintulijoita ja noutamaan pyörät vaihtoalueelta. 

Käyn suihkussa ja menen sänkyyn laittamaan viestiä kotiin päin. Selvisin!! ”Olemme ylpeitä sinusta” on vastaus, joka saa isonkin miehen kyynelkanavan aukeamaan. 

Seuraavat päivät ovat hankalia kipeiden paikkojen takia lähinnä, koska lopetin Buranan syömisen mahahaavan pelossa. Käymme turistireissuilla ja odottelemme kotiin pääsyä jo. 

 

Konan jälkeen

Eka viikko menee ihan toipuessa ja töiden käyntiin pistämisessä. Valmennusohjelmia valmennettaville ja lasten kanssa touhuamista. Särky jalassa tietenkin on mukana koko ajan. Villasukat jalassa sisällä hiihdellessä tulee väkisinkin ajateltua, että ”miten helvetissä pystyin vetämään sen läpi pari viikkoa aiemmin”.

Nopeasti kuitenkin Duracel-pupun ominaisuudet tulevat esiin ja tekee mieli alkaa touhuamaan mutta ei urheilua vaan jotakin muuta. Lähden ehostamaan asuntomme saunaa - pieni rakenteluharrastus, josta saan kiittää suurelta osin Kuopiosta appiukkoani Heikkiä. Tämä projekti vei ajatukset täysin ja viisiviikkoa kului nopeasti. Jälki on rempassa tietenkin hyvää, tai no hyvää yritin mutta priimaa pukkasi, voisi sanoa.  

Satunnaisesti myös joku tulee onnittelemaan uimahallilla hyvästä kisasta ja kisa-ajastakin. Pää painuu hiukan ja totean että, kävelyksihän tuo maraton meni. En pysty hyväksymään, että kilpailun läpivienti olisi ollut riittävä tuomaan tyydytystä itselleni vieläkään. 

Jalan leikkaus oli sovittuna 8.12. torstaipäivälle jo aiemmin ja viikkoa ennen leikkausta kävin vielä magneetissa, jotta nähtiin, mikä tilanne on. Pieni itsensä ylittänyt olotila tuli, kun tulokset kertoivat jänteen olevan osittain revennyt. No, tulipa tehtyä Hawaiin Ironman aikaan 10.33. Ei se enää kuulostanutkaan niin huonolta, enkä kyllä enää yhtään ihmetellyt, miksi en pystynyt ponnistamaan jalalla useisiin viikkoihin ennen kisaakaan.

Viikko ennen leikkausta remonttiurakan jälkeen alkoi taas viritä halu päästä harjoittelemaan ja tuttu koppi yläkerrassa kutsui kahvakuulineen. Alkuun oli todella vaikea saada kroppaa toimimaan, motoriikka hakusessa, lihakset voimattomat, happi ei kulje. Mutta kolmen tunnin aikana hiki alkoi jo puskemaan läpi ja tuttu tekemisen meininki löytyi. Ikkuna huurtui tuttuun tapaan ja peilistä katsoessa näkyi mies, joka halusi jälleen kerran vielä yrittää.  Ikkunan huuruun kirjoitin ”Periksi en perkele anna”. 

Torstai 8.12 on siis toivoa täynnä ja siitä lähdetään kohti uusia tavoitteita jollakin aikataululla. 

Mukavaa joulun odotusta ja loppuvuotta kaikille, jotka jaksoivat kirjoituksen lukea. Toivottavasti siitä siirtyy myös lukijoihin lisämotivaatiota suoriutua välillä mahdottomiltakin kuullostavista esteistä ylitse. 

 

 

 

 

Sisua, sitkeyttä, sinnikkyyttä – Ironman ei luovuta

Viimeaikoina olen havainnoinut ympärilläni erityisen paljon periksiantamattomuutta. Kummipoikamme sai lätkävalmentajaltaan kehuja: ”Vaikka turpaan tulee, niin tämä poika ei luovuta!”. Naapuri puolestaan ihaili 6-vuotiaan tyttäremme sinnikkyyttä pihasäbässä, jossa hän kuulemma rökittää isot pojat ihan 6-0. Kouluvuotensa nyt viikonloppuna päättävät yhtyvät varmaan fiilistelyihini lukuvuoden loppuunsaattamisesta ja siihen liittyvästä itsensä voittamisen tunteesta. Periksiantamattomuutta saan todistaa myös päivittäin seuraamalla mieheni elämäntavaksi muodostunutta triathlonharrastusta.

Mieheni Jani kilpailee lokakuussa ikäluokkansa mestaruudesta legendaarisessa Hawaiin Ironman-kisassa. Vaikka tavoitteena on ikäluokan voitto, niin Ironman-kisa - siis 3,8 km valtameriuintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua helteisellä laavakentällä – on kuitenkin ennen kaikkea kisa itseään vastaan. Siinä, jos missä, koetellaan ihmisen periksiantamattomuutta.

Lienee sanomattakin selvää, että kisapaikan saavuttaminen Hawaiille saati siellä menestyminen vaatii lukemattomia tunteja, toistoja ja armotonta treeniä. Kärjistäen voi sanoa, että se aika, joka ei mene töissä, kuluu joko treenibaanalla tai treenipäiväkirjaa täyttäen ja tuleviin harjoituksiin valmistautuen. Siinä teräsmiesyrittäjän arjessa saattaa helposti blogin kirjoittaminen jäädä jalkoihin (siinäkö syy, miksi vaimo nyt puikoissa), saati moni muu tärkeämpikin asia.

Olen kuullut aika usein kysymyksen: miksi? Miksi ns. amatööriurheilija on valmis uhraamaan lähes kaiken vapaa-aikansa oman kestävyyskuntonsa hiomiseen äärimmilleen? Minun vastaukseni on, että koska hän pystyy siihen. Onnistumiset ihmisrääkiksi määrittelemistäni treeneistä ja ajatus ikonisessa Hawaiin Ironmanissa kilpailemisesta saa aikaan miehessäni tunteen palon, joka saa hänet viemään itsensä äärimmilleen kerta toisensa jälkeen. Sitoutuminen, sitkeys ja periksiantamattomuus kumpuavat intohimosta lajiin. Tämä intohimo, jota sisäiseksi motivaatioksikin kutsutaan, antaa miehelleni poikkeuksellisen kyvyn ottaa kropastaan kaikki irti ja tehdä keskivertoharrastajaa kovempia suorituksia. Joten miksipä ei?

Kevään aikana tuolle periksiantamattomuudelle on ollut taas tilausta. Janin viimeisintä harjoituskautta on haitannut erinäiset sairastelut, joilta ei voi lapsiperheessä välttyä. Äkillistä syketason nousua on käyty ihmettelemässä ja tutkimassa useamman lääkärin vastaanotolla. Kipukynnystä on venytetty ennestään mm. jalan kasvutekijähoidoilla, joilla oikkuilevasta jalasta on yritetty tehdä juoksukelpoista. Triathlonistin sinnikkyyttä ei siis koetella vain treenien aikana vaan mitä suuremmissa määrin myös treenien ulkopuolella. Vastoinkäymisistä ollaan kuitenkin taas selviämässä voiton puolelle ja treenit näyttävät kulkevan noususuuntaisesti.

Lokakuun Ironman-kisassa tarvittavaa periksiantamattomuutta rakennetaan arjen pienissä teoissa. Siten, että treenit vedetään loppuun saakka eikä hidasteta siinä vaiheessa kun alkaa hapottaa. Siten, että harjoitukset vedetään ohjelman mukaan eikä luisteta vaimon järjestämien kahvikekkereiden vuoksi. Siten, että kahvipullana syödään pakastemarjoja kun muu perhe nauttii jäätelöä. Siten, että eteen tuleviin vaikeuksiin tartutaan ja ne ratkaistaan. Kuten kummipoikamme, ei luovuteta, vaikka välillä tuleekin turpiin.

Tukijoukkojen merkitystä tavoitteen saavuttamisessa ei voine vähätellä. Ystävät, asiakkaat, perhe – meillä on kaikilla osamme Janin kannustamisessa. Jos haluat tukea Janin matkaa Hawaiin Ironmaniksi, voit jättää tsemppiviestisi Facebookin, Twitterin, LinkedInin tai ActiVenturen verkkosivujen kautta, jakaa somesisältöämme tai ryhtyä kisasponsoriksi ja saada näkyvyyttä Hawaiin pääkisan lisäksi kesän kisoissa Ruotsin Jönköpingissä ja Saksan Wiesbadenissa. Kiitos kaikille Ironman-huumassa myötäeläville!


Kirjoittajana teräsmiesyrittäjä Jani Strömsholmin vaimo, Johanna Strömsholm, jonka intohimon kohteena on organisaatioviestintä

Fanijoukot Barcelonan Ironman -kisassa syksyllä 2015

Fanijoukot Barcelonan Ironman -kisassa syksyllä 2015

Tammikuu on ohi - pitäähän uudenvuodenlupauksesi edelleen?

Miksi jäädä sohvalle kun voi treenata?

Näyttää siltä, että säidenhaltija on kyllästynyt paukkupakkasiin ja siirtynyt vaihteeksi räntäsadelinjalle. Nastakengät voi vaihtaa kumisaappaisiin. Työpäivän jälkeen on jo hämärää ja tekee mieli haudata haaveet lenkistä. Suomen sääolosuhteet eivät tosiaan ole aina ulkoilmaurheilijalle otollisimmat. 

Toisaalta, vaikka sään ei antaisi haitata treenaamista, työkiireet, perheasioiden hoitaminen ja lasten harrastukset ajavat usein oman hyvinvoinnin edelle ja omat liikuntaharrastukset saavat väistää. Riittävän pitkän liikunnattoman ajanjakson jälkeen pelkkä ajatus urheilusuorituksesta alkaa hengästyttää. Flunssa painaa päälle ja kunto tuntuu heikentyvän pohjalukemiin. Tuntuuko tutulta? 

Jos vastasit myöntävästi ja olet lukenut tänne saakka, niin tehdäänpä asialle jotain nyt heti. Ota kynä ja paperia ja kirjoita ylös, mikä on sinun syysi olla huolehtimatta omasta kunnostasi.

 

”Omista tavoitteista ja unelmista on pidettävä kiinni, 

jotta voit elää tasapainossa itsesi kanssa”

 

Omasta puolestani voin sanoa, että en anna minkään edellämainituista syistä vaikuttaa treenaamiseeni. Minulla on tavoite ja treenaan sitä kohti määrätietoisesti ja nousujohteisesti. Teen niin, vaikka olen perheellinen yksityisyrittäjä ja teen töitä antaumuksella myös niiden elämäni osa-alueiden eteen. Nyt sanot varmaan, että joku osa-alue aina kuitenkin kärsii - ja olet siinä oikeassa. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaatii myös (mielestäni tervettä) itsekkyyttä - omista tavoitteista ja unelmista on pidettävä kiinni, jotta voit elää tasapainossa itsesi kanssa ja antaa itsestäsi myös muille.

 

Treenaamaan säästä riippumatta

En sano, että rakastaisin itsekään räntäsateessa juoksemista tai jäätiköllä pyöräilemistä. Päinvastoin. Vältän viimeiseen asti treenejä, jotka hyvällä todennäköisyydellä johtavat vilustumiseen tai tapaturmiin. Triathlonistille pyöräily- ja juoksukunnon kehittämisen on kuitenkin oltava ympärivuotista, joten olen ratkaissut Suomen olosuhteista johtuvat haasteet lihaskuntoharjoitteluun keskittymällä.

Lihaskestävyyttä kehittävät treenit ovat viimeisen vuoden aikana vallanneet tilaa treeniohjelmassani triathlonin lajiharjoitteilta ja haukanneet leijonan osan treeniajastani. Tulokset ovat yllättäneet jopa minut itseni - kehitys ei näy pelkästään ulkoisesti mutta myös ennätyksellisissä uintiajoissa ja kammenpyöritysvoimassa. Jos siis sää on pääasiallinen syy treeniesi sivuuttamiseen, mieti, millaisia sisätreenejä voisit tehdä? Aina ei tarvitse edes poistua kotoa: pääosa omistakin treeneistäni tapahtuu kotona joko kahvakuulilla ja painoilla tai polkupyöräergometrillä.

 

Aina löytyy aikaa sille, mitä todella haluat

Vai tunnistitko ajanpuutteen todelliseksi syyksi treeniesi sivuuttamiseen? Olen kotitreenauksen kannattaja myös siksi, että perheellisenä yksityisyrittäjänä aika on minulle rahaa. Kotona treenatessa aikaa ei kulu siirtymisiin ja koen tärkeäksi myös sen, että isänä olen paikalla ja tarvittaessa perheeni saatavilla, vaikka en treenatessa olekaan heille läsnä. 

Sisätreenauksessa on myös useita olosuhteiden vakioimisen mukanaan tuomia hyötyjä, kuten tehon säädeltävyys, harjoituksen kontrolloitavuus ja seurattavuus, vammojen estäminen sekä mielikuvaharjoitteiden mahdollistaminen. Itse koen tärkeäksi, että voin sisällä monen tunnin pyörätreeniä ajaessani fiilistellä Ironman-videoita YouTubesta. Tuo pyörän selässä käytetty aika on valmistautumistani kisaan. Saan energiaa ja inspiraatiota muiden teräsmiesten ja -naisten onnistumisista. Elän kisaa jo etukäteen ja mietin Hawaiin vaativiin kisaolosuhteisiin ja yleisesti kisareittiin liittyviä taktisia asioita. Olen täysillä läsnä harjoituksessa ja siten saan itsestäni kaiken irti.

 

”Tulokset ovat yllättäneet jopa minut itseni.”

 

Sisätreenaus muutaman neliömetrin huoneessa useita tunteja viikossa voi tuntua mahdottomalta. Tottapuhuen se vaatiikin melkoista luonteenlujuutta. Fokuksen säilyminen monen tunnin pyörä- tai lihaskuntotreenissä vaatii riittävää energiatasoa ja ajatusten putsaamista kaikista treenin ulkopuolisista asioista. On selvää, että koti- ja työasioilla on vaikutusta siihen, miten treeni kulkee. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa mutta on tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voit. Voit vaikuttaa ajankäyttöösi, vireystilaasi ja kroppasi vastaanottokykyyn. Nesteytys, ruokavalio ja -rytmi, venyttely ja lämmittely sekä oman vuorokausirytmisi hyödyntäminen ovat tärkeitä osa-alueita, joihin sinun tulisi kiinnittää huomiota. 

Omat lihaskuntotreenini ajoitan usein myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenoajan jälkeen, mikä sopii minulle, iltavirkulle, joka muuten löhöilisi sohvalla leffoja katsellen. Iltatreenaus edeltää hyvän nesteytyksen, tarvittaessa hiilaritankkauksen, vähän kahvia koneeseen sekä hyvät alkulämmittelyt. Iltatreenauksen mahdollistaa myös huolellinen harjoitusohjelmien suunnittelu, jossa huomioin eri lihasryhmien kuormittamisen siten, että palautumisaikaa harjoitusten välille jää riittävästi sekä lihaksistolle että sydänlihaselimistölle.

 

”On tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voit: ajankäyttöösi, vireystilaasi ja kroppasi vastaanottokykyyn.”

 

Mutta mikä saa minut valitsemaan illalla työpäivän päätteeksi parin tunnin lihaskuntotreenin sen sijaan, että laittaisin sen leffan pyörimään? Jälkimmäinen lienee kuitenkin se yleisempi valinta.

 

Teetkö parhaasi vai toteutatko unelmasi?

Joskus sohva yrittää viedä voiton, mutta vielä en ole antanut sille periksi. Ennen treeniä pyrin aina visualisoimaan mielessäni oman tavoitteeni: Hawaiin Ironman syksyllä 2016, oman ikäluokan voittajana maaliin. Minua ärsyttää, että ihmiset - edes urheilijat - eivät uskalla julistaa tavoitettaan tai unelmaansa ääneen, ikäänkuin peläten, että sen ääneenlausuminen rikkoo sen siltä istumalta palasiksi. Sen sijaan sanotaan, että ”Teen parhaani.” Olen tässä asiassa tietoisesti eri koulukunnan edustaja. En usko, että tavoitteeni ääneenlausuminen huonontaa minua ihmisenä tai suoritustani urheilijana. Sen sijaan pidän sitä osoituksena henkisestä kantistani ja uskosta itseeni. En pelkää epäonnistumista, koska tiedän, että en anna periksi. Tämä on oppi, jonka voin kiitollisena sanoa saaneeni kotoa. 

 

    ”Juna pysyy kiskoilla, vaikka välillä vähän täriseekin.”

 

Pitkän tähtäimen tavoitteen saavuttamisessa tulee aina jossain vaiheessa varmasti myös takapakkia. Flunssat, lihasrevähtymät, rasitusvammat, tapaturmat… Matkan varrella on esteitä, joiden yli täytyy saada kiivettyä. Niistä huolimatta on pystyttävä säilyttämään fokus pitkän linjan tavoitteessa. Tapaan sanoa, että ”Juna pysyy kiskoilla, vaikka välillä vähän täriseekin.” Sen verran noita takapakkeja on tässä parinkymmenen vuoden urheilijauran aikana tullut läpäistyä ja tässä porskutetaan motivoituneempana ja vahvempana kuin koskaan.

Kehoitankin sinua asettamaan itsellesi riittävän kunnianhimoisen ja aikaansidotun tavoitteen. Kirjoita se paperille ja lausu se ääneen. Nyt tehtävänäsi on miettiä, mitä elämässäsi joudut muuttamaan, jotta ensin kirjoittamasi syy treenien sivuuttamiselle ei estä sinua tavoitteesi saavuttamisessa. Aseta myös välitavoitteita: unelmat toteutetaan pienissä paloissa.

Suosittelen myös lämpimästi kehityksesi säännöllistä testausta - se, jos mikä toimii henkilökohtaisena motivaattorina. Testaus ei suinkaan vaadi aina ajanvarausta testiasemalta. Oman kunnon kehittämisen testauksessa toimii myös tietyn harjoituksen toistaminen samanlaisena mahdollisimman vakioiduissa olosuhteissa tasaisin väliajoin. Tekipä testauksen ammattilaisen avulla tai itse, luotettavuutta voi parantaa suorittamalla testiä edeltävänä päivänä aina rasitukseltaan samantasoisia harjoituksia.  Ensimmäinen askel tavoitteesi asetettuasi voikin olla vaikka lähtötason testaus - siitä on hyvä lähteä rakentamaan toimintasuunnitelmaa kohti unelman toteuttamista.

 

P.S. Jos loskakeli vie edelleen voiton treenauksesta, vielä ehtii varata etelän matkan hiihtolomaksi. Niin paljon kuin kotitreenit maistuvatkin, niin välillä on hyvä vaihtaa maisemaa, joten seuraavat kuulumiset kirjoitan Malagan treenileirin jälkeen muutaman viikon päästä! 

 

Teksti:

Jani Strömsholm, ActiVenturen koutsi

Johanna Strömsholm, ActiVenturen viestintä

Treenaamalla teräsmieheksi – Kuinka voitetaan Hawaiin Ironman?


1000 kyykkyä ja 500 maastanostoa. 15 kg lisäpainoliivi päällä. Pieni, hikinen koppi, jossa ikkuna huurussa ja lämpötila kuin turkkilaisessa saunassa. Kello 23.45, iltatreeni menossa...

Olen aina ollut oman tieni kulkija. Tykkään tehdä asiat omalla tavallani. Siispä valmistautumiseni lokakuussa 2016 pidettävään Hawaiin Ironman –kisaan ei ole poikkeus.

Tulokset puhuvat puolestaan. Barcelonan kisassa lokakuussa 2015 ensimmäinen triathlonin Ironman-matkani suoriutui aikaan 8:56;52. Sillä irtosi paikka Hawaiin Ironman maailmanmestaruuskisoihin.

Tavoitteenani on voittaa Hawaiilla oma ikäsarjani. Olla maailman paras. Blogissani kerron, miten se tapahtuu ja autan myös sinua treenaamaan itsesi huippukuntoon.

Treenifilosofiani

Isäni Esko Strömsholm, moninkertainen oman ikäsarjansa mestari Hawaiilla, on koko ikäni painottanut minulle treenimäärien tärkeyttä. Ironmaniksi kehittyminen mitataan tunneissa. Tällä filosofialla treenasinkin parikymmentä vuotta ja saavutin juniorina useita Suomen mestaruuksia ja TOP10-sijoituksia myös yleisessä sarjassa. Treenaamisesta tuli elämäntapa ja peruskunto tuli viritettyä huippuunsa. Lukuisten kroonisten ja epäonnisten vammojen kanssa vuosia kamppailtuani jouduin kuitenkin jättämään triathlonistin kilpauralle hyvästit. Useita vuosia treenasin omaksi ilokseni ja keskityin asiakkaideni valmentamiseen.

Puolisentoista vuotta sitten, lähes 10 vuoden kilpailutauon – ja 10 kertyneen kilon – jälkeen, kipinä rakkaaseen lajiin syttyi kuitenkin uudestaan. Uskoin, että olin keksinyt ratkaisun, kuinka pääsen takaisin kilpailemisen – siis voittamisen - vaatimalle suoritustasolle triathlonissa. Tämän ratkaisun keskiössä ei ollut enää treenimäärät vaan ennen kaikkea treenien laatu, lihaskestävyyden ja asentoa tukevien lihasten kehittäminen. Triathlonin lajiharjoitteiden – uinnin, pyöräilyn ja juoksun – rinnalle tuli vahvasti mukaan lihaskuntoharjoittelu. Halusin rakentaa itselleni treeniohjelman, jossa jokainen harjoitusjakso ja yksittäinen suoritus tehdään mahdollisimman tehokkaasti.

2 käytetyintä syytä treenien sivuuttamiselle?

Voiton vienee ”Ei ole aikaa”. Hyvänä kakkosena huonot olosuhteet (ei ole välineitä, ei ole rahaa kuntosalimaksuun tms).

Unohdetaan tekosyyt. Hyvin pienillä elämänmuutoksilla pystyin mahdollistamaan riittävän ajankäytön ja olemassa olevien olosuhteiden hyödyntämisen.

On selvä, että kestävyysurheilun, yrittäjyyden ja perhe-elämän yhteensovittaminen on ajankäytöllisesti haasteellista. Minulle ratkaisu löytyi sisäisen vuorokausirytmini tehokkaammasta hyödyntämisestä. Olen aina ollut iltavirkku ja aamutorkku, joten lihaskuntotreenini siirtyivät myöhäiseen iltaan: isi aloittaa treenit, kun lapset menevät nukkumaan. Usein treenit loppuvat vasta puolen yön jälkeen.

Samalla lakaisin myös olosuhdemyytin roskakoppaan. Iltaisin treeniympäristöni on jo vuoden ajan ollut 7 neliömetrin kokoinen huone, jossa lämpötila hipoo kahden tunnin kahvakuulatreenin aikana Hawaiin keskipäivän lukemia. Samaisessa saunamaisessa huoneessa ajan myös kolmen tunnin pyörätreenejä, joiden aikana nestettä kuluu nelisen litraa – seikka, jonka koen vain etuna kun treenataan kisaan, jossa painetaan menemään hellelukemissa. Pointtini on, että olosuhteet eivät ole ongelma ja treenata voi missä vaan. Tarvitset treenaamiseen vain oman kroppasi ja jo kuminauhalla tai kahvakuulalla voi tehdä hyvin monipuolisia harjoituksia.

Helppo resepti terveellisempään ravintoon: sokerit pois

Harjoitustavan muutoksella hakemieni tavoitteiden tukemiseksi muutin ruokavalioni kerralla kuntoon. Reseptini on yksinkertainen: turhat sokerit pois. Kerron tästä lisää tulevissa blogikirjoituksissani, mutta tuloksen voin jo paljastaa: en ole ennenkään ollut lihava mutta nyt entiset farkut eivät pysy enää jalassa ilman henkseleitä. Olen itse tyytyväinen muodonmuutokseen; jokainen ylimääräinen kilo on turhaa lastia Ironman-kisassa.

Kuinka voin auttaa sinua?

Kaikki lähtee tavoitteesta. Oma tavoitteeni on Hawaiin Ironman –kisan M35-39-sarjan voitto lokakuussa 2016. Liittyipä sinun tavoitteesi triathloniin, muuhun urheiluun tai painonpudotukseen uskon, että blogini teemat puhuttelevat myös sinua. Blogissani kirjoitan omasta valmistautumisestani Ironman-kisaan eri näkökulmista: pääpaino on triathlonharjoittelussa ja lihaskuntotreeneissä mutta olennaisena osana on myös terveellinen urheilijan ruokavalio, kehittymisen seuranta ja testaus, palautuminen ja lepo sekä ajankäyttö kestävyysurheilun, työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseksi.

Pyrin kirjoituksissani antamaan vinkkejä, joita voit suoraan hyödyntää omassa treenaamisessasi. Toivon, että löydät blogistani inspiraatiota liikkumiseen ja urheilutavoitteesi saavuttamiseen. Jos yksikin ihminen päättää blogikirjoitukseni luettuaan vetää lenkkarit jalkaan ja painua lenkille, blogini on jo voitto sinänsä!

Jani

voittajana_maaliin