Kausi 2019 eikö mikään riitä?

ENNÄTYKSIÄ RIKKOMAAN!

MAALISSA!!

118h sitten juoksin Ironman Barcelonan maaliin kaikkeni antaneena Suomen lippu kädessä omaan ennätys aikaani 8.43,34 oman ja siskon perheen kannustaessa. Tuuletuksen jälkeen jalat menivät veltoiksi ja tipahdin polvilleni, josta pääsin autettuna recovery-alueelle istumaan ja tankkaamaan energiaa. Tunneskaala oli äärimmäisen ristiriitainen, tein juuri sen mihin tiesin pystyväni jokaisella osa-alueella ja minkä piti tuoda samalla se kuuluisa kirsikka kakun päälle. Mutta jotta teksti ei olisi liian lyhyt, niin käydään läpi, miten tähän päästiin.

Kahden vuoden projektin toinen vuosi siis käynnissä, Frankfurtin Ironman tehtiin kesäkuun lopussa helteessä, jonka jälkeen palautusjakson jälkeen alkoi keskittyminen pääkilpailuun Barcelonaan. Tämän jakson pilkkominen osuuksiin oli suhteellisen helppoa, kun oli Nizzan MM 70.3 kilpailut välitavoitteena ja sen jälkeen kauden toinen Barcelonaan viimeistelevä leiri Mallorcalla Kai Söderdhalin kanssa.

Edellisten vuosien aikana olleet jalkavaivat oli selkeästi saatu hallintaan mutta hyvin pienen pieni virhearviointi heinäkuun puolella aiheutti pohkeeseen pienen vamman, jonka seurauksena vähäisetkin juoksukilometrit piti jättää juoksematta ja Nizzaan lähdettiin noin 2 viikon juoksutuntuman jälkeen epävarmoissa tuntemuksissa. Kisa tuolla kuitenkin sujui hienosti ja pääsin Mallorcalle hyvin mielin.

Kokonaisuudessaan vuoden alusta ennen Barcelonan Ironman kilpailua juoksukilometrejä oli kertynyt 480km, jotka sisälsivät myös Frankfurtin Ironmanin ja Nizzan puolikkaan kilometrit eli harjoitus kilometrejä oli tullut noin 415km (10km/ viikko keskiarvo). Suurin osa näistä on myös juostu juoksumatolla eikä ulkona tulleita kilometrejä hirveästi kisojen ulkopuolelta tule. 

Mallorcan leirin jälkeen sairastuin vuoden ensimmäiseen flunssaan, joka kestikin sen 1.5 viikkoa aina Barcelonaan pääsyyn asti kisaviikolle torstai. Torstain kevyt pyörälenkki ja juoksumatolla tehty harjoitus tuntui pahalta mutta selkeästi avasi paikkoja. Torstai ip kävin vielä testaamassa uintia, jolloin vanha märkäpuku päätti sanoa työsopparin irti ja repesi kyljestä. Hermo ei mennyt vaan pientä koodia sinne tänne jopa triathlon foorumille asti, että mistä saataisiin ukolle uusi puku?  Pukua ei suoralta kädeltä mistään olisi saanut niin eihän siinä auttanut kuin marssia kisatorille vinguttamaan visaa ja hep.. pian oli uusi puku päällä ja mies meressä sitä testaamassa.

Barcelonan kisareissu oli sinänsä muutenkin minulle erityinen, koska mukana oli koko perheeni kannustamassa minua sekä siskoni perhe myös. Joten pelkästään matkajärjestelyt koskivat yhteensä seitsemää henkeä. Siskoni onkin oikea SUPER huoltaja (Kona 2016 ja Frankfurt 2019), jonka ottaisin heittämällä jokaiselle kisareissulle mukaani sen verran upeasti hän homman osaa. Tällä kertaa toivottavasti pääsi hänkin myös lomatunnelmaan, kun oli perheet mukana.

MINUN PERHEENI VASEMMALTA NUPPU, SISKONI TYTÄR, SISKONI NINA, POIKANI JOHANNES, TYTTÄRENI KATARIINA SEKÄ VAIMONI JOHANNA :)

SISKONI MIES SASU OLI MYÖS HUOLTOJOUKOISSA!

Kisaa edeltävät rutiinit on minulle aina olleet tietynlaiset ja yhtenä edellisen päivän rutiineista on käydä uimassa mahdollisuuksien mukaan altaalla lyhyitä 50m / 100m vetoja ja hakea pitoa käsivetoon, samalla kunnon venyttelyt myös. Tällä kertaa kävin Calellalla olevalla 50m radalla, jonka yhteydessä on huippu hieno SPA kylpylä. Siellä 2h rentoutumiset niin johan oli ukko vetree.

Muuten ennen kisaa käytin Normatec kompressiolahkeita perjantaina 6.5h sekä lauantaina 4.5h, joten seurapiirimieheksi ei minusta muille ollut noina päivinä.

TÄMÄ OLI TODELLA TUTTU ASENTO REISSULLA

Kilpailuaamu koitti ja 5.00 syödyn kevyen aamupalan jälkeen 20min kävely lähtöalueelle ja siellä vaihtopaikkojen tarkistus ja vessakäynnit.

Verryttelyyn on aina varattu tietty aika ennen kisaa ja tällä kertaa itselle meinasi tulla hiukan kiire keretä veteen ennen verryttelyajan umpeutumista. Kerkesin lyhyen 10min pätkän ottamaan tuntumaa, jonka jälkeen rantaan ja etsimään perhettä tuhansien ihmisien joukosta. Perhe löytyi rannalta ja käytiin viimeiset fiilikset lävitse. Halaukset ja onnentoivotukset, jonka jälkeen lähdin viivalle.

 Uinti:

Uinnin olin ennakoinut itseltäni kestävän 52,30-53,30 ajan ja taktiikkaa olin miettinyt monelta eri kannalta. Olin jo edellisissä rolling swim starteissa testannut taaempaa lähtemistä ja varsinkin Frankfurtin onnistunut taktiikka oli syynä siihen, että Barcelonaankin ajattelin lähteä kauempaa uimaan. Syystä tähän tietenkin se, että hyvänä uimarina halusin nousta vedestä sellaisessa porukassa, jossa olisi oman tasoisia hyviä pyöräilijöitä heti mukana. Uinnin startti oli tapahtunut jo ja katselin lähtötelineiden takana rauhallisesti, miten porukka levittäytyy uimaan ja miten linja muodostuu kohti ensimmäistä kääntöpoijua. Noin 200 uimaria kun oli mennyt veteen, totesin itselleni, että ”eiköhän mennä” ja otin oman paikkani ja rynnistin veteen.

Ensimmäinen 300m kääntöpoijulle oli ruuhkaisempaa mutta yllättävän hyvin pääsin luovimaan itseni eteenpäin. Käännön jälkeen alkoi 1.6km pitkä suora, joka meni itseltäni aivan suorassa linjassa, yhden uimarin ylitse jouduin uimaan, kun se kiemurteli juuri siihen eteen poikittain.

Uinti oli itseltäni perusvarmaa työskentelyä ja vaikka takaisin tullessa tein pari ylimääräistä mutkaa ja jouduin korjaamaan linjaa niin olin aivan varma, että tulee hyvä aika, kun nousen vedestä. Ranta lähestyi, sain jalat pohjaan ja katsoin kelloa 51,57 JESS.. Virallinen aika tuli muutama metri ylempää matolta 52,06

 T1 Vaihto: Oli nopea 😊

 Pyörä:

FELT FRD TOIMI UPEASTI KOKO KISAN AJAN

Pyörässä oli taktiikka ajaa NP Watt 235 lukemalla kisa läpi, jota lähdin toteuttamaan. Nopeasti olin täysin yksin ajamassa, mikä ei siis ollut tarkoitus. Noin 30km kohdalla alkoi ensimmäinen lyhyt piikki ylämäkeen, jossa käytiin kääntämässä, joten tiesin että kohta näen millaisia ketjuja sieltä tulisi vastaan. Ekana tuli yksittäinen ajaja, sitten tuli 10 letka ja sitten toinen letka ei mitään ihmeellistä. Edelläni ajoi muutama yksittäinen kuski, jotka ajoin kiinni. Mietin kyllä, että lähdenkö ajamaan sitä 10 hengen letkaa kovempaa kiinni, joka oli kärkiporukka. Tajusin onneksi samassa, että se onkin PRO sarjan kärkiporukka, jotka siis lähtivät minua noin 10min aiemmin. Onneksi en sitä ruvennut jahtaamaan totesin. Matka eteni edelleen itsekseen ja lähestyin 50km kääntöpaikkaa. Tuuli oli ollut myötäinen ja matka Feltillä oli taittunut nopeasti.

Ajoasento, jota oli pitkin vuotta muokattu ja vasta Mallorcalla tankojen muutoksen ja Kailta saamani huippukypärän muodossa ylimääräisetkin ilmanvastukset oli haettu olemattomiin. Garmin toimi moitteetta koko matkan ja watit näyttikin, että ylikovaa ei nyt mennä. Ennen kääntöpaikkaa vastaan tuli samat letkat kuin aiemmin mutta noin 7 ajajan ryhmä oli edelläni vain minuutin luokkaa. Käännöksen jälkeen alkoi vastatuuli ja tein nopeat laskelmat, että nyt ajan tuon porukan nopeammin kiinni ja parkkeeraan siihen vaunuksi mukaan. Nostin watit 300 pintaan ja olin 10km jälkeen jonossa mukana. Ajaminen oli suhteellisen rehellistä verrattuna niihin läjiin, joita tuli vastaan.

Tässä ajattelin pysyä vastatuuli pätkän tai niin kauan kuin takaa tulee nopeampaa ajajaa. 10km ennen kierroksen käännöstä takaa tulikin muutama kovempaa ajava kuski ja vauhti lisääntyi. Toinen kierros mentiin siinä taiteillessa vauhdin haitariliikkeen takia. Energiaa otin tasaisesti juomapullostani ja geelien, patukan ja saltstic suolakapselien muodossa.  Pyöräily osuuden lopulla peesivalvojia kävi siinä myös ohi ajamassa ja hiukan välejä pidentämässä mutta muuten kyllä ajettiin koko pätkä aika nätisti. Letkan mukana oli myös maamieheni Haahtelan Sauli, joka viimeisillä kilometreillä ennen T2 saapumista ajoi alamäessä ohitseni minun rullaillessa kampi suorana ja tyhjentäessä rakkoani, jotta ei sitten tarvitse Bajamajaan käyttää aikaa, oli kuulemma kateellinen suoritukseeni (kusemiseen siis 😊). Suoritin toimituksen loppuun ja ajoin porukan hännän kiinni ja siinä nätisti loppu pätkä vaihtoon. Pyörän ajaksi olin arvioinut 4.35-4.40 väliin ja vaihtoon saavuttuani katsoin mittarista että 4.35 eikä FinisherPix pyöräkuvissa ollut juurikaan ketään muita kuvassa 😊   JESS hyvin meni siis sekin osuus.

 Vaihto T2:

 Huikkasin Saulille kuulumiset pyörää taluttaessani ja että ”nyt päästään sitten juoksemaan”. Nopea vaihto jälleen ja matkaan.

 Juoksu:

 Suunnitelman mukaan aloitussyke alle 150 ja vauhti sen myötä 4.15-4.20 pintaan, joka toki siitä tulisi laskemaan. Kovempaa vauhtia en pohkeiden ja jalkojen takia uskaltanut lähteä iskemään. 1.6km juostu ja perhe huutaa ja kannustaa ” neljäntenä” ja kärkeen 4min. Ajattelen että no saakeli on mennyt kovaa kärki. Oma tasaisen tappava vauhti päälle, frekfenssi 177-180 askelta minuutissa ja syke 150 pinnassa, hengitys kaksi sisään ja yksi kova puhallus ulos.. sitä se oli 3h. Energiaa otin joka pisteeltä colan ja veden sekä yhteensä 4 kpl geelejä ja 6 saltstic suolakapselia. Missään vaiheessa ei tullut mitään ongelmia, jalat kesti, ukko kesti ja vika 6km sain rutistettua hiukan vielä tiukemmin.

Ainoa ongelma oli reitin ahtaudesta johtuen tehtävät hitaampien kierroksella tai kahdella jopa jäljessä olevien ohitukset, kun piti samalla varmistaa, ettei törmää vastaantulijoihin.

Vikat kilometrit olivat tuskaiset mutta samalla nautinnolliset olinhan tekemässä elämäni vetoa.

Katseella hain sitä viimeistä mutkaa, joka taitti reitin loppusuoralle ja avasi eteeni punaisen maton sekä Suomen lippua heiluttavan perheeni. Hurjan huudon siivittämänä lippu käteen ja rynnistys kohti maalia. Valehtelisin, jos sanoisin, että tippa ei tullut linssiin tuossa hetkessä. Maaliviivan ylittäessäni valtava onnistumisen tunne virtasi lävitseni. Tuon lyhyen hetken jälkeen jalat menivät täysin löysäksi ja polvet osuivat maahan.. ARE YOU OK, kysyivät. No im not ok 😊 vastasin. Muutama henkilö repi kainaloista minut pystyyn ja sanoivat että kävele. Heh no ei siinä auttanut kuin kävellä. Telttaan sisälle ja hitaasti kaikkea mahdollista energiaa sisälle ja odottelemaan että toipuu hiukan. Sauli tuli siinä noin 25min myöhemmin ja vaihdettiin kisakuulumiset, jonka jälkeen lähdin pesulle ja kaivamaan puhelinta.

Juoksun aikaa olin miettinyt haarukkaan 3.05-3.08 ja 3.10 se tuli sitten. Todella hyvä veto.

Soitto siitä siskolle ja sieltä tieto että olin kuudes.. FUCK totesin. Nyt ei kyllä Kona-paikka irtoa tuolla sijoituksella. Huippu fiilis vaihtui nopeasti ketutukseksi. Kävin pesulla, puin puhtaat vaatteet ja kävelin ulos, jossa urheat kannustusjoukot olivat vastassa. Isot hali pusut ja analyysiä tekemään.

Olin siis 8.43,34 ajalla koko kilpailun 43 / 3400 jossa mukana ammattilaisetkin ja

IRONMAN HEIDI TENHUNEN JA KOUTSI

HYVÄLLA FIILIKSELLÄ KAIKKI MAALIIN SELVINNEET!!

AG urheilijoista 15 sija / 3320 mutta omassa sarjassa kun oli niin peevelin kova taso, että sijani oli vasta kuudes. Sekin vielä hiukan otti päähän, että tulevassa 40-v sarjassa olisin ollut 2. sijalla ja esim kolmas olisi hävinnyt minulle vartin!!

Hotellilla käynnin jälkeen ja Normatec-hoidon jälkeen palasin vielä kisa-alueelle ottamaan valmennettavaani Heidiä maaliin, joka suoritti omaa ensimmäistä IM kisaansa. Aivan huikea fiilis itselläkin kun näkee ihmisestä sen valtavan onnistumisen ja alkuun mahdottomaltakin tuntuvan haasteen ylittämisen. Halattiin ja onniteltiin toisiamme, jonka jälkeen muiden suomaisten maaliintulijoiden kanssa höpisemään. Illemmalla vielä kun haettiin pyörät kävellen Jaanan kanssa niin jokaisen suomalaisen kanssa vaihdettiin matkalla kisakuulumiset. Tästäkin myöhemmin mentiin siskon miehen Sasun kanssa maalialueelle kannustamaan ja ottamaan mm Petri maaliin. Sitten ansaitulle yhdelle ja ruualle. Nukkumaan mennessä ja Normatecit jalassa 2.00 yöllä piti vielä Konaan Kaitsun kanssa viestitellä kisapäivästä. Kyllä se uni tuli aika helposti.

Tässä kohtaa saattaa joku ajatella, että nyt meni kaikki siis persiilleen ym no ei nyt mennyt. Toki olisi ollut helpompaa ensi talvea ajatellen, että lippu saarelle olisi nyt taskussa mutta olin jo heinäkuussa buukannut kisan ensi kesälle IM Frankfurtiin EM kisoihin, jossa kilpailen 40-v sarjassa. Tuolloin on paikkoja Konalle 75kpl ja omaan sarjaani noin 12-14kpl.. haen sen lipun sieltä viimeistään. 😊

Kisan jälkeen tosiaan piti muutama päivä antaa tunteen muhia ennen kirjoittelua. Nyt perjantaina ja Kona-studioiden virittelyiden alla oli hyvä purkaa ajatuksia. Tosiasia on se, että itsestä tuntuu vielä, että kausi ei olisi paketissa, kroppa on palautunut muutamassa päivässä todella hyvin. Mieli on hyvä ja ennen kaikkea ne kuuluisat akillekset, sekä pohkeet alkavat olemaan normaalissa kunnossa. Toki palautumiseen menee vielä tovi mutta jätän tässä kohtaa kuitenkin vielä auki sen, että tämä olisi kauden päätös!!

Huomenna lauantaina seurataan suomalaisten suorittamista isolla saarella, jossa itse kilpailen takuulla myös ensi vuonna!!

Pakkomielteenä Havaijin Ironman

Vuosi sitten olin päättämässä kahden vuoden rupeamaa. Kausi oli ollut pitkä ja tuskainen, päällimmäisenä mielessä maaliin tullessani oli kuitenkin helpotus: ”selvisin”.

Olin ylittänyt maalilinjan Havaijin Ironman-kisassa ajalla 10.33,07 huojentuneena siitä, että maaliin pääsy ei ollut ilmeisesti rikkonut mitään enempää - jalka oli yhtä rikki kuin se oli ollut jo useita kuukausia ennen kisaa. Yli neljä ja puoli tuntia kestänyt maratonnilkutus laavakentällä hammasta purren ja perkeleitä päästellen oli kuitenkin asia mitä tein epäröimättä, sillä periksi antamisen mahdollisuutta ei ollut. Pettymys valtasi toki mielen, kun kahden vuoden tinkimätön uurastus päättyi aikaan, joka ei ollut lähelläkään sitä, mitä harjoituskunto olisi mahdollistanut, saati mitä olin unelmoinut.

Kisareppu, jota yleisesti kannetaan ylpeästi kisassa käymisen merkkinä, on ollut nyt vuoden pesuhuoneen kaapin päällä - kertaakaan en ole sitä selkääni laittanut. Joulukuussa oli jalan leikkaus ja olin päättänyt pitää määrittelemättömän pituisen tauon treenauksesta, mikäli jalka ei toivu normaalisti kesälle 2017 kisakuntoon. Syyskuulle oli saavutettu ja maksettu paikka 70.3 MM-kisoihin Chattanoogaan USA:han.

Ei tullut kuntoon keväällä jalka, joten kisat jäivät tekemättä ja samoin treenit hetkeksi.

Isän Teräsmieskilpailu ja peritty periksiantamattomuus

Aikamatka. Palaan vuoteen 1988 ja syyskuun alkuun, jolloin isäni Esko valmistautui ensimmäiseen Ironman-kisaansa Konalle. Kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan, kesällä Rothin Ironman-kisa oli tuonut Euroopan mestaruuden ajalla 9.30. Kunto oli kova ja tahtotila mieletön. Kunnes Pirkan hölkkä 33 km ja luupiikin puhkeaminen kantapäähän tuhosi unelman, unelman tehdä kunnonmukainen suoritus Havaijilla.

Itse olin tuolloin 8-vuotias, kun isä ja äiti lähtivät toiselle puolelle maapalloa kolmeksi viikoksi. Meille oli tehty kalenteri, jossa oli jokaiselle päivälle oma ruutunsa. Oli Disneyland-ruutua, oli Los Angeles -ruutua ja oli ”Tuliaiset”-ruutua, joista viimeinen oli tietenkin tuolloin mieleisin. Niitä sitten raksittiin tussilla aina iltaisin. Yksi ruutu oli lokakuisen lauantain kohdalla, jossa luki ”Isän teräsmieskilpailu”. Tuo ei tuolloin merkannut itselle vielä juurikaan muuta, kuin että isä silloin ui, pyöräilee ja juoksee.

No ei juossut isä kantaluupiikin kanssa, mutta ei jättänyt keskenkään, vaan käveli maratonin läpi, kuten itsekin kävelin viime vuonna ensimmäisellä kerralla. Ei kävellyt siitä syystä, että väsytti, vaan siksi, ettei muutenkaan yksinkertaisesti voinut edetä. Maaliin, ja yhtä kokemusta rikkaampana.

Monesti itse mietin, että miksi ei vaan voi antaa periksi? Olisiko se nyt niin vaarallista? Saisiko se antamaan periksi seuraavallakin kerralla tai jopa kaikessa mihinkä ryhtyisit?

Onko periksiantamattomuus luonteenpiirre, joka on ollut jo syntymästä lähtien geeneissä vai voiko sen oppia läheisimmiltään tai idoleiltaan? Sen tiedän, että omalta kohdalta keskeyttäminen ei tulisi enää koskaan mieleenikään, ei ennen kuin kannettuna reitiltä pois. Sen verran arvostan isääni ja vuotta 1992.

Maaliin saakka hinnalla millä hyvänsä

Aikamatka. Vuosi on siis 1992. Neljä vuotta oli kulunut pettymykseen päättyneestä ensimmäisestä Havaijiin Ironmanista. Treenitunteja oli takana tuhansia. Suomea koetteleva lama tai rakoileva kolmas avioliittokaan ei ollut vielä aiheuttanut muutoksia tavoitteeseen edetä lokakuussa maailman parhaaksi omassa ikäluokassaan. Kunto oli jälleen kova, tahto vielä kovempi, sillä olihan tinkimätön työ ja odotus ollut neljän vuoden mittainen. Työttömyys ja avioliiton tilanne ei voinut olla vaikuttamatta mieheen, joka tekisi tämän todistaakseen itselleen, että pystyisi voittamaan kilpailun Havaijilla ja oman ikäluokkansa maailmanmestaruuden.

Kilpailu sujui alkuun hyvin, kunnes isä huomasi pyöräilyn aikana, että normaalin hikoilun sijaan elimistö ei puskekaan nestettä ulos kehosta. Tulosta kuitenkin syntyi ja pyörä liikkui eteenpäin liukkaasti. Juoksun alussa vielä tuolloin Ylellä toimittajana ollut Saara Karhu oli huudellut isälle tsempit ja kysynyt, miten menee. ”Hyvin menee,” isä oli vastannut. Muutama kilometri eteenpäin, noin kuuden kilometrin juoksuosuuden jälkeen, ja pam.. isä kaatui nenälleen suorin vartaloin, omien sanojensa mukaan nauraen, että ”mitä sää Esko tässä pötkötät”. Sen jälkeen 36 kilometrin eteneminen oli laahustamista, kaatuilua ja taistelua maaliin pääsystä hämärän rajamailla. Laavakentälle lähdettäessä Nitti Nuuttila huusi isälle ”Keskeytä!!” - ”En keskeytä,” kuului vastaus.

Valopuikot, joita kilpailijoille pimeyden laskeutuessa annetaan, isä heitti mäkeen, jotta ei vaan järjestäjän toimesta joutuisi sivuun kisasta. Maaliin tullessaan isä oli käyttänyt pelkkään maratoniin melkein 7 tuntia. Painoa oli nestehäiriön takia kertynyt kehoon siten, että paino oli noussut 62 kilosta aina 77 kg asti. Konan sairaalaan teho-osastolle päättyi toinen yritys vesimyrkytyksen saaneena. Kahden päivän makaamisen jälkeen mies sitten karkasi sairaalasta paskaisissa kilpailukamoissa taksilla suoraan lentokentälle, kun piti tietenkin Suomeen lähteä muiden mukana.

Muistan tuon lokakuisen illan kuin eilisen, kun isä tuli kotiin. Niemelän Risto, isän ystävä, joka oli ollut Havaijilla mukana, tuli ensin ovelle ja veti minut viereensä kertoen, että ”Isä on nyt todella huonossa kunnossa”. Isän kaverit saattoivat isän sänkyyn, jossa hän makasi useita viikkoja huudellen vaimealla äänellä minua laittamaan villasukkia jalkaansa, jotta liikkuminen vessaan olisi luistellen edes jotenkin mahdollista.

Arkielämässä varmasti kaikki asettavat pienempiä ja isompia tavoitteita, joita yrittävät päivittäin saavuttaa. Itse tavoittelen esimerkiksi sitä, että lapseni pesisivät hampaansa aamuisin ja iltaisin, jotta heidän hampaansa pysyisivät kunnossa. Ja että heillä olisi aamuisin terveellinen aamupala. Ja että pystyisin tekemään yritystoimintaani niin hyvin, että saisin laskut maksettua. Tavoitteenani on myös olla lapsilleni roolimalli, joka on sisukas ja periksiantamaton. Toki voittajan leimakaan ei olisi pahitteeksi. Myös tavoite olla vaimolleni luottamuksen arvoinen aviomies ja kohta 17 vuoden yhteisen taipaleen arvostaminen on tavoite, jota pitäisi vaalia. Sisäinen palo vie kuitenkin minua myös kohti tavoitetta, joka on vain minua varten.

Esikuvat tavoitteiden takana

Aikamatka vuoteen 1993. Avioero, muutto ja uudet työkuviot sekä tietenkin toipuminen vesimyrkytyksestä, joka melkein vaati hengen, veivät isän alkuvuoden ja kesän kisakauden. Syytä en tiedä mutta kyseisenä syksynä lähdimme isän ja hänen ensimmäisestä avioliitosta syntyneen, minua noin 20 vuotta vanhemman velipojan kanssa katsomaan Havaijin Ironman -kilpailua paikan päälle. Pauli Kiuru teki tuolloin toistaiseksi vielä kovimman suomalaissuorituksen pro-sarjassa Konassa tullessaan toiseksi ja häviten muutaman minuutin lajin legendalle Mark Allenille.

Kilpailupäivän aamuna menimme seuraamaan lähtöä aallonmurtajalle, aurinko oli nousemassa ja kilpailijat lipuivat lähtöpaikalle. Isä oli levoton ja totesi, että ihan itseäänkin jännittää, kuin olisi itse viivalla. Tässä kohtaa isä sanoi sanat, joita kannan aina mukanani:

“Perkele... reenaan 4 vuotta ja voitan 1997.”

Olin 13-vuotias, ja tuosta hetkestä alkaen sain seurata isän kanssa yhdessä asuen ja samalla lajiin itsekin kasvavana juniorina tinkimätöntä treenaamista, oppien pitkäjännitteisen harjoittelun rakentamista kohti unelmaa.

Päämäärä, joka tuolloin aluksi vaikutti pirun kaukaiselta, lähestyi kuitenkin askel askeleelta.

Aikamatka vuoteen 1997. Kaikki meni suunnitelmien mukaan ja saimme siskoni ja veljeni kanssa olla paikan päällä näkemässä, kun isä voitti Konassa uudella ikäluokkansa reittiennätyksellä. Metsästys, joka oli alkanut vuonna 1986, päättyi 11 vuotta myöhemmin mestaruuteen. Seuraavana vuonna isä voitti toistamiseen ja sitä seuraavana vuonna tuli toiseksi.

Kisapäivän fiilikset

Tänään illalla 14.10.2017 tykinlaukaisu lähettää kilpailijat liikkeelle Havaijin saarella Konassa. Saamme seurata maailman ja Suomen huippujen kilpailua jännittäen kuka voittaa ja mikä aika kellekin tulee. Kuka onnistuu ja kenen päivä on epäonninen.

Suomalaisista toivon, että Kai ”Kaitsu” Söderdalh voittaa oman ikäluokkansa nyt seitsemännessä kisassaan. Se olisi vähintäänkin oikeus ja kohtuus mutta on eri asia, onko elämä koskaan reilua ja tasapuolista. Monesti pienet jutut, kuten kaksi vuotta sitten Kaitsulle tullut rengasrikko, sen todistaa. Tuolloin lopullinen sijoitus oli huikean hienosti toinen. Mutta voittoa haetaan.

Naisten pro-sarjassa Kaisa Salilla on mahdollisuudet yltää podiumille huippusuorituksella mutta varmasti hänenkin tavoitteensa on loppujen lopuksi vain voittaa.

Kisassa on myös muita suomalaisia, joille toivomme onnistumista ja asetetun tavoitteen saavuttamista kilpailussa, jonne pääseminen jo vaatii käsittämättömän paljon harjoittelua ja paikoin paljon onneakin jo karsintakisoissakin onnistumiseksi.

Periksi emme anna, emme varmasti. Käy kilpailussa sitten miten vaan, niin jotkut eivät osaa luovuttaa, vaan jatkavat matkaansa asettaen uusia tavoitteita useidenkin vuosien tähtäimellä. Itse olen myös tällainen luupää, joten tänään seuraan kilpailua jälleen ajatellen, että

“Kolmen vuoden päästä olen tuolla taas.”

Projektini kulkee nimellä #1000päivää ja sisältää taatusti niitä perkeleitä ja kyyneliä, jalan ja selän sörkkimistä sekä niiden jatkuvaa huoltamista. Perheeni, lähipiirini sekä ystävieni tukemana puskemme tavoitetta kohden, jotta olen Havaijin Ironman -kilpailussa maailman paras 40-44-vuotias Konassa vuonna 2020.

xxx

Jani Strömsholm

Torstai on toivoa täynnä

60 päivää on kulunut Hawaiin Ironman kilpailusta. Blogia en halunnut lähteä aiemmin kirjoittamaan monestakaan syystä, vaikka moni jo kyseli raporttia kisasta.

Kilpailuun valmistautuminen näin jälkikäteen ajatellen oli huikea osoitus korvienvälin kestävyydestä ja halusta päästä suorittamaan tuo maaginen kilpailu, joka isällänikin on tullut viidesti koettua - varsinkin kun hän oli vielä paikalla yhdessä siskoni Marikan kanssa sitä katsomassa. 

Vielä pari viikkoa ennen kisaa epäilin, että selviänkö koko kisaa läpi. En siksi, etten olisi luottanut kuntooni vaan siksi, että jalan kipeytymisen vuoksi jo lyhyt kävelykin tuotti tuskaa. Olin suorastaan kauhuissani siitä, että kisan lopussa pitäisi edetä jaloilla vielä 42 km. Päädyin kuitenkin siihen, että periksi en antaisi ja matkaan siis lähdettiin. 

Kilpailua edeltävän ajan Konassa olin mahdollisimman vähän jalan päällä. Hoidin kulkemiset joko pyörällä tai muiden suomalaisten autokyydityksillä ennen kuin isäni ja siskoni saapuivat vuokra-auton kera. Jalkaa hoidin koko ajan kylmällä ja Burana 800 voimalla mutta siitä huolimatta ei olisi tullut mieleenkään lähteä juoksemaan ennen kilpailupäivää. Kiitokset siis Team Manniset, Salin+Lehtonen sekä Utriaisen Ilkan Teamille.

Onneksi jalan vointi salli pyörällä ajon ja Konassa ajoinkin ensimmäiset ulkolenkit neljään viikkoon. Sainkin itselleni suhteellisen varman olon siitä, että kykenen normaaliin suoritukseen kisassa ainakin pyöräilyn ja uinnin osalta. Uinti kulki koko reissun ajan hyvin ja varsinkin Mannisen Juuson kanssa tehdyt muutamat kisaa edeltäneet uintikerrat antoivat hyvää itseluottamusta uintini tasosta. Muutenkin sain viritettyä lihakset ja korvienvälin hyvin kisakuntoon ja fiilikseen. 

Itse olen Konassa ollut kolme kertaa aiemminkin, tosin ensimmäistä kertaa nyt kilpailemassa. Paikat näyttivät tutuilta ja uinnin lähtöpaikalla ensimmäistä kertaa reissulla käydessä oli hyvinkin nostalginen olo. Muistot ensimmäiseltä Konan matkalta vuodelta -93 tulivat kirkkaana mieleen. Tuolloin pääsin näkemään kilpailussa toistaiseksi kovimman suomalaissuorituksen, kun Pauli Kiuru sijoittui toiseksi Mark Alenin jälkeen. Tuolloin 13-v pikkupoikana jo ajattelin, että haluan joskus päästä tuon kilpailun suorittamaan –  nyt se hetki tulisi. Tämä oli ajatuksissa koko kahden viikon ajan ja osasin nauttia joka hetkestä niin laavakentillä pyöräillen kuin lähtöpaikalta uintitreeneihin lähtiessäkin.  

Kilpailupäivä 

03.40 herätys. Olin nukkunut hyvin, heräsin levollisena. Söin pienen aamupalan väkisin ja sängylle takaisin pötköttämään hetkeksi samalla tekemään pienen Facebook-päivityksen videoterveisin. Tietenkin myös kotiin perheelle viestittelyt ennen vaihtoalueelle lähtöä. Isän kanssa halaukset ja kuva. ”Hyvin se menee”, isä toteaa. Kamat mukaan, juomat mukaan, vielä varmistus, että kaikki on ja menoksi… ”jos kuitenkin vielä varmistan kerran, että kaikki on”. Normaalia touhua kilpailuaamulle siis. Täysin pimeää vielä kun menemme autolle, poimimme tien viereltä Juusonkin kyytiin ja jatkamme matkaa. Kilpailijat ovat muodostaneet jo pitkän jonon numerointiin vieville teltoille, sinne siis. Juuson kanssa sovittiin, että edetään yhdessä ja näin meneteltiin. 

Pääsemme vaihtoalueelle, pumppaamme yhdessä ilmat renkaisiin, nyrkit yhteen ja toivotamme isosti tsemppiä toisillemme. Rupean omiin rutiineihin, napit korville, musiikkia ja touhuamaan. Aika menee nopeasti, kun joka paikkaan pitää jonottaa. Wc-reissun hoidan kisahotellin sisällä, sielläkin on jono, joka kestää ainakin 30min. 

 Isän ja siskon luokse tapaamispaikalle, jonne vien pumpun ja kamat, joita en tarvitse. Pro-sarjat starttaavat, toivotan mielessäni Lehtosen Kaisalle huikeaa kisaa. Isältä ja siskolta tsempit ja kohti lähtöpaikkaa vesipullon kanssa. Ennen sitä kuitenkin pieni verryttelyuinti joka tuntuu hyvältä, kaikki ok,.. ote pitää, hyvä juttu siis.  Pullo rannalta kainaloon ja ihmismassan mukana kohti starttia. 

Veteen mennessä pysähdyn hetkeksi, katson merelle päin, jonne kilpailijat ovat pikkuhiljaa asettautumassa pitkäksi kaistaleeksi. Kohta mennään, ajattelen.

Uin lähtöviivalle ja löydän tutun britin eturivistä. Hän toteaa, että hyvä, että minä olen hänen takanaan, että en rynni sitten hänen ylitsensä. Pikkuhiljaa alkaa olo olemaan kuin sardiinipurkissa ja vielä pitäisi 10 min kellua tuuppien ja olla tuupittavana. Kilpailijat sättivät toisiaan tuuppimisesta ja änkeämisestä paremmille paikoille, joku sukeltaa alta eturiviin ja saa tutun britin kiehahtamaan. Joillekin ahtaus on liikaa ja paniikki iskee. Sen huomaa, kun jotkut aivan yhtäkkiä lähtevät uimaan kohti reunoja, vaikka ovat siinä lähellä olleet niin pitkään. Itsellä myös pientä paniikin tunnetta aiheuttaa viikon takainen harjoitusuintikisa, jossa hukkumisen fiilis oli vahvasti läsnä mutta kuitenkin samalla sitä varmuutta, ettei se sen pahempaa kuitenkaan ole.  Itseänikin ottaa tuuppiminen päähän ja huudan ”Hey guys, take it easy! We have all day long to do this! Let’s respect eachother.” Tilanne rauhoittuu ja jotkut myös vastaavat myöntävästi. 

Uinti

Vielä minuutti, kuuluu huuto. Vedän syvään happea ja ajattelen ”kohta taistellaan”. Pam, ja menoksi. Uin niin kovaa kuin pystyn, yllätyksekseni kukaan ei osu minuun, kukaan ei ui ylitseni, pientä kylkimyyryä välillä. Yllättävän hyvä startti, vaikka lähdin toisesta rivistä. 500m jälkeen alkaa hiukan krampata takareidestä. Vähän ravistelua ja taas mennään. Sitten krampit tulevat varpaisiin ja pohkeisiin, näin matka jatkuu tasaisesti. Yritän pitää tempoa yllä ja käsillä vetää sen, minkä pystyn. Tietysti pieni harmitus, että heti pienissä ongelmissa. Noin 3km uitu ja aivan tyhjästä joku yrittää ottaa nilkastani kiinni, en ymmärrä, että miksi? Ketään ei ole rinnalla tai ihan edessä, takanakaan kukaan ei ole läpsytellyt jaloille. Potkaisen reippaammin ja jatkan uintia. Mielessä vaan, että olipa idiootti, että tässä vaiheessa pitää vielä hakea ”epäreiluja” otteita, vaikka mitään hässäkkää ei ole.  

Saan lopussa krampit pois jaloista ja pääsen uimaan normaalisti saavuttaen isoa ryhmää, jonka saan osittain ohitettua vielä ennen rantautumista. Nousen ylös, lasit pois päästä ja katson kelloa: ”hyvä, alle 56 uitiin” (virallinen uinti aika 55,09). Juoksen pyörälle ja ensiksi otan ison hörpyn pullosta juomaa ja lähden työntämään samalla pyörää juoden vielä matkalla lisää, jotta saisin nestettä heti kroppaan. 

pyöräily

Pyörän taktiikkana oli alussa hilata itseni aivan kärkiporukoihin mutta uinnin krampit aiheuttivat sen, että kyläosuuden päätin malttaa ja juoda sekä ottaa energiaa sisään. Ohitin samalla kuitenkin koko ajan porukoita ja nostin sijoitusta tasaisesti. Noin 5km päässä oli ensimmäinen paikka, jossa näin, missä mennään. Kääntöpaikkaa ennen alkoi tulla porukkaa vastaan ja laskin olevani noin 60. sijalla. Juuson tunnistin myös ja tiesin, että en ole kuin noin 1 min päässä. 

Laavakentälle lähdettäessä aloitin hiukan nostamaan tiukemmin sijoja ja sain lentokentän kohdalla Juuson ”porukan” kiinni. Ajoin suoraan ohi minut aiemmin ohittaneen vanavedessä noin 50m päässä kohti kärkiryhmää, jossa arvion olevan noin 30 ajajaa. Ryhmä oli noin kilometrin päässä tuolloin ja saavutin heitä pikkuhiljaa, edellä ajanut kovempaa ajava oli jo minusta kauempana edellä.  

Waikolon kohdalla alkoi tuulla kovasti ja siinä jälkikäteen ajatellen tein virheen, joka kostautui myöhemmin. Pidin tempon yllä ja puskin menemään, vastaan tuli selkäedellä porukkaa ja muutama tykitti ohikin. Olo oli kuitenkin vahva ja sain mielestäni hyvin puskettua eteenpäinkin. 

Hawin nousuun olin ajatellut etukäteen lähteä varovaisesti ja toteutin suunnitelmaa sen mukaan. Muutama kilometri eteenpäin ja olo oli kuin bussikaistalla kun vasemmalta tuli jono ohi, joka jatkui ja jatkui … ja jatkui, kuului huuto ”Mikä pössis!?”, Juuso ajoi ohitseni. Mäen päälle päästyäni ajattelin, että ajaisin alamäen varovaisesti sivutuulen takia mutta en päästäisi kuitenkaan jonoa karkuun, sillä valvojia ei enää ollut hirveästi näkynyt ja pyöräily näytti olevan enemmän tai vähemmän ryhmissä ajoa. Kuitenkin jalat olivat toista mieltä, kun lähentäjä kramppasi ja sen jälkeen mielessä oli enää, että mitenkä selviän 80km vaihtoon. Pitkä oli pyörän loppu mutta tulihan se vaihtopaikka sieltä, ajattelin kun käännyin kohti vaihtoa ja samalla näin Juuson lähtemässä juoksemaan. Pyöräaikani oli noin 20 min heikompi kuin toivoin eli 5.06,42

juoksu

Juoksun vaihdossa upeaa oli järjestäjien henkilökohtainen apu. Siis oli oma henkilö, joka auttoi kamat niskaan, tsemppasi ja jutteli, että mitenkä menee. Muutama sana vaihdettiin, kysyin hänen päivästä, kiitin ja toivotin mukavaa päivää. Juoksuun lähtö oli yllättävän kevyttä, tuntui ihan hyvältä. Ajattelin lähteä 5km pätkissä henkisesti liikkeelle juosten tai ainakin hölkäten tasaiset ja alamäkiosuudet sekä kävellen ylämäet jalan takia, jottei mene mitään rikki. Ensimmäiset pätkät olivat 27min, 26min, 28min, tosin joka vitosella jouduin kävelemään enemmän ja enemmän kun ei vaan pystynyt jalalla ponnistamaan, vaikka yrittikin ihan lättänänä sen asfaltille iskeä. Laavakentälle lähdettäessä Ilkka tuli ohitseni, vaihdoimme muutaman sanan kisan kulusta ja Ilkka jatkoi matkaa omaa tahtia. Matka taittui tasaisesti ja Lehtosen Kaisa tulee vastaan ja pysähdyn kannustamaan Kaisaa, ”Hyvä Kaisa, paina paina loppuun asti…” ja Kaisahan painoi upeasti viidennelle sijalle!! Itselleni oli ollut tuossa vaiheessa jo pitkään selvää, että suoriutumiseksihan tämä menee. Kävely, hölkkä, kävely. Pitkin matkaa oli huikeita kannustusporukoita ja kanssakilpailijat taputtivat selkääni ohittaessaan minut tasaisesti kannustaen ”Keep going!” ja ”Don’t give up!” …no en varmasti anna periksi, se ei tullut mieleenkään mutta loppujen lopuksi itsensä kanssa tuli käytyä keskustelua ihan kaikesta ja tämän projektin järkevyydestä kokonaisuutena. 

 Kääntöpaikan jälkeen laavakentällä Alex Stubb tulee vastaan, vielä menossa kohti Energy Lapin kääntöä. Tsemppaamme molemmat toisiamme jatkamaan loppuun asti - hieno hetki tapaamisesta laavakentällä jää yhtenä mukavana muistona kisapäivästä mieleeni. Mietin myös isää, joka ensi kisareissullaan -88 myös käveli maratonin kantaluupiikin takia ja toisella reissullaan -92 konttasi maratonin vesimyrkytyksen takia. Tuon jälkeen hän viettikin 2 päivää teholla Konan sairaalassa. Mutta ei antanut periksi ja tuon viimeksi mainitun kisan jälkeen kului viisi vuotta harjoittelua, joka päättyi ikäluokan voittoon vuonna -97. Eli ensimmäisen reissunsa jälkeen isä oli harjoitellut määrätietoisesti sen 9 vuotta. Nuo ajatukset laavakentällä antoivat perspektiiviä periksiantamattomuuden perimmäisestä olemuksesta.  

Viimeiset kilometrit, tarkalleen 12 km kävelin kokonaan. En halunnut katkaista akillesjännettä muutaman minuutin takia. Laskin kyllä tarkkaan, että isäni ennätysajan 10.44,04 tulen alittamaan, muuten saattaisin kuulla kuittailua isältä. Maalisuora lähestyy ja päätän yrittää juosta lopun ainakin jollakin tavalla. Isä ja siskoni Marika on kannustamassa, saan Suomen-lipun käteen. Kuulen kannustusta muualtakin ”hyvä Jani”. Maaliin tullessa ensimmäinen asia mielessäni on ”tulipa vedettyä”, pieni pettymys ja haikeus valtaa mielen heti.  Aikani 10.33,08 on reilusti yli tunnin hitaampi kuin olisin alun perin sen halunnut olevan. Maraton aikani 4.24,05 on mielestäni täysi vitsi. Hymyilen väkinäisesti kameralle, jotta jokin kuva edes olisi hyvä muisto. Vapaaehtoiset tulevat auttamaan minua, kerron että en tarvitse tukea, joten kävelemme suoraan kohti palautumisaluetta. Kiitän molempia henkilöitä ja toivotan mukavaa loppuiltaa. 

Noudan mitalin ja kisapaidan toimitsijapöydän luota. Hapuilen katseellani tuttuja ja näen Utriaisen Ilkan istumassa muurin reunalla selkeästi väsyneen oloisena. Istun vierelle, en sano mitään hetkeen kuitenkaan. Ilkka huomaa minut ja toteaa, että ”olipahan aikamoinen kisa”, siis silleen Turuuun murteella vieläpä! Hymyilen ja totean, että selvittiin kuitenkin maaliin. Keskustelimme pitkään ennen kuin lähdimme kohti sovittuja tapaamispaikkoja kannustusjoukkojemme luo. Saan vielä Ilkalta kyydin autolla kämpille ja sovimme tulevamme myöhemmin katsomaan viimeisiä maaliintulijoita ja noutamaan pyörät vaihtoalueelta. 

Käyn suihkussa ja menen sänkyyn laittamaan viestiä kotiin päin. Selvisin!! ”Olemme ylpeitä sinusta” on vastaus, joka saa isonkin miehen kyynelkanavan aukeamaan. 

Seuraavat päivät ovat hankalia kipeiden paikkojen takia lähinnä, koska lopetin Buranan syömisen mahahaavan pelossa. Käymme turistireissuilla ja odottelemme kotiin pääsyä jo. 

Konan jälkeen

Eka viikko menee ihan toipuessa ja töiden käyntiin pistämisessä. Valmennusohjelmia valmennettaville ja lasten kanssa touhuamista. Särky jalassa tietenkin on mukana koko ajan. Villasukat jalassa sisällä hiihdellessä tulee väkisinkin ajateltua, että ”miten helvetissä pystyin vetämään sen läpi pari viikkoa aiemmin”.

Nopeasti kuitenkin Duracel-pupun ominaisuudet tulevat esiin ja tekee mieli alkaa touhuamaan mutta ei urheilua vaan jotakin muuta. Lähden ehostamaan asuntomme saunaa - pieni rakenteluharrastus, josta saan kiittää suurelta osin Kuopiosta appiukkoani Heikkiä. Tämä projekti vei ajatukset täysin ja viisiviikkoa kului nopeasti. Jälki on rempassa tietenkin hyvää, tai no hyvää yritin mutta priimaa pukkasi, voisi sanoa.  

Satunnaisesti myös joku tulee onnittelemaan uimahallilla hyvästä kisasta ja kisa-ajastakin. Pää painuu hiukan ja totean että, kävelyksihän tuo maraton meni. En pysty hyväksymään, että kilpailun läpivienti olisi ollut riittävä tuomaan tyydytystä itselleni vieläkään. 

Jalan leikkaus oli sovittuna 8.12. torstaipäivälle jo aiemmin ja viikkoa ennen leikkausta kävin vielä magneetissa, jotta nähtiin, mikä tilanne on. Pieni itsensä ylittänyt olotila tuli, kun tulokset kertoivat jänteen olevan osittain revennyt. No, tulipa tehtyä Hawaiin Ironman aikaan 10.33. Ei se enää kuulostanutkaan niin huonolta, enkä kyllä enää yhtään ihmetellyt, miksi en pystynyt ponnistamaan jalalla useisiin viikkoihin ennen kisaakaan.

Viikko ennen leikkausta remonttiurakan jälkeen alkoi taas viritä halu päästä harjoittelemaan ja tuttu koppi yläkerrassa kutsui kahvakuulineen. Alkuun oli todella vaikea saada kroppaa toimimaan, motoriikka hakusessa, lihakset voimattomat, happi ei kulje. Mutta kolmen tunnin aikana hiki alkoi jo puskemaan läpi ja tuttu tekemisen meininki löytyi. Ikkuna huurtui tuttuun tapaan ja peilistä katsoessa näkyi mies, joka halusi jälleen kerran vielä yrittää.  Ikkunan huuruun kirjoitin ”Periksi en perkele anna”. 

Torstai 8.12 on siis toivoa täynnä ja siitä lähdetään kohti uusia tavoitteita jollakin aikataululla. 

Mukavaa joulun odotusta ja loppuvuotta kaikille, jotka jaksoivat kirjoituksen lukea. Toivottavasti siitä siirtyy myös lukijoihin lisämotivaatiota suoriutua välillä mahdottomiltakin kuullostavista esteistä ylitse. 

Milloin saa luovuttaa?

Siinä ajatus, joka on käynyt mielessä monia kertoja vuosien saatossa. Lähinnä siksi, koska selkä- ja jalkavammat ovat tehneet harjoittelusta vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta. Energia on mennyt lähinnä selviämiseen päivittäisistä askareista. Pari vuotta sitten päätin kuitenkin, että yritetään vielä kerran. Lihaskunto paremmaksi, peruskunto kun oli höylätty vuosien saatossa kuntoon. Selkävaivojen takia tehoharjoitteiden tekeminen oli tuskaa ja juoksua ei voinut kuvitellakaan. 

Tavoitteeksi otin tuolloin 2015 Barcelona Ironman -kisan läpi vetämisen. Nopeasti huomasin, että nälkä vaan kasvaa. Kahdeksan vuoden tauko harjoituskirjan täyttämisestä antoi taas kummasti motivaatiota tehdä asiat perusteellisesti ja ennen kaikkea tavoitteellisesti. 

Vuosi kului ja parit harjoituskisat antoivat uskoa siihen, että vähäiselläkin juoksuharjoittelulla voi triathlonissa pärjätä. Silti joka kerta kun vedin juoksukengät jalkaan oli sellainen "hyppy tuntemattomaan" -fiilis ja juoksun jälkeen meni ainakin kaksi viikkoa, että jalat eivät olleet enää kipeät.  Ironman sujui hienosti ja saavutin tavoitteeksi asetetun paikan Hawaiin Ironman -kisaan ajalla 8.56,52. Vuosi oli kuitenkin jättänyt jälkensä ja jalka oli jälleen ongelma. 

Kuitenkin usko jalan kuntoutumiseen antoi toivoa, Hawaii motivaatiota ja onnistuminen ongelmista huolimatta loi uskoa menestykseen myös tulevana vuonna. 

Piikkiä ja narinaa, matkalaukut puretaan

Kulunut vuosi on tarjonnut urheilullisesti sellaisia vastoinkäymisiä, että vähemmänkin olisi riittänyt. On ollut mykoplasmaa, astman puhkeaminen, ja tietenkin se ainaisesti vaivaava jalka.  Tänä kesänä juoksua on kertynyt juhannuksesta hulppeat 3 km, jonka lisäksi kaksi kilpailua, joissa taaperrusta tullut yhteensä 42.2 km. 

Neljä kortisonipiikkiä, kaksi ACP-veriplasmahoitoa ja kaksi skleroterapiahoitoa, jolla on tuhottu tulehduksen seurauksena tulleita ylimääräisiä verisuonia. Kun nyt olisi voinut toivoa, ettei mitään muuta tule, niin tuli sitten kaaduttua Jönköpingin palkintojen jaossa, jonka seurauksena tietenkin sen saman kipeän jalan lihaskalvo repesi parista kohtaa. Tuo viimeinen tapahtuma alkoi oikeastaan vaivata vasta neljä viikkoa sitten, kun viimeisessä pitkässä treenissä tuli tehtyä tuskainen pyöräily Rauli-myrskyn säestämänä. Mutta tein sen kuitenkin. 

Seuraavana päivänä alkanut jalan akilleksen nariseminen ja turpoaminen pistikin sitten kaiken jäihin. Kävelykään ei onnistunut. Ei muuta kuin lekuriin, jossa ortopedi kertoi, ettei ole ikinä kuullut yhtä narisevaa jännettä. Tuomio oli: ”huonolta näyttää mutta konsultoisin paria kollegaa, jos vielä kokeillaan tätä yhtä Fragmin-liuotushoitoa”. Tästä oli hänen mukaansa ollut apua joissakin tapauksissa. Siitä kolmena päivänä peräkkäin piikkiä, ja särkylääkettä tietenkin muutama viikko. 

Viimeistelyleirin peruminen oli samalla itsestään selvää: kipeän ja tulehtuneen jalan kanssa ei olisi pystynyt olemaan edes lentokoneessa. Matkalaukut, jotka olivat pakattuna olohuoneeseen, tyhjenivät. Myönnetään, että itkuhan se pääsi, kun Hawaii alkoi myös tuntua mahdottomalta. Leikkausaikaa pistettiin kalenteriin seuraavalle viikolla, ja se viimeistään hautaisi unelman päästä viivalle kisassa, jonne pääsystä olen koko elämäni unelmoinut.

"Näin unta, että isi kilpaili"

Seuraavana aamuna perjantaina piti lähteä vaimoni kanssa ortopedin puheille koskien tulevan maanantain jalkaleikkausta. Herätin tyttäreni Katariinan, 6v, ja kysyin ”mistä isin prinsessa näki unta” - vastaus oli samalla haukotellen, että ”näin unta, että isi kilpaili”. Opetus, jonka olen aina halunnut antaa lapsilleni eteenpäin on, ettei milloinkaan saa luovuttaa. Tämänkään tilanteen kohdalla se ei siis tullut kysymykseen, ainakaan enää. Fragmin-laatikko mukaan ja lekuriin. Lääkärin arvio jalan ehjänä säilymisestä kisassa ei ollut mitenkään imarteleva mutta päätettiin, että laitetaan piikkiä jalkaan ja jatketaan omahoitoa ainakin kaksi viikkoa. Sen verran oli aikaa ennen kuin kone Konaan lähtisi. 

Uskoa taas vaadittiin. Lisäsin entisestään paljon aikaa vieviä omia lihashuoltoja, kylmähoitoa useita kertoja päivässä, venyttelyä, eksentrisiä venytyksiä ja kevyttä hierontaa. Öisin olin jo useita kuukausia pitänyt villasukkia ja tehnyt muita verenkiertoa elvyttäviä keinoja akilleksen kotihoitomenetelminä. Tämä paketti muuten toimii erittäin hyvin: emulsiovoide, jonka päälle elmukelmua, ohut kangas, pari kylmägeelipussia, ideaaliside ja villasukka. Paketti aluksi rauhoittaa viileydellään turvonneet jalat ja yön aikana lämpö säilyy akilleksen ympärillä - aamulla ei tarvitse kävellä kuin entinen presidenttimme. 

Viimeisten toimenpiteiden jälkeen akilleksen tilanne vähän helpottui muutamassa päivässä ja sain käydä uimassa ja ajaa ajolaitteella. Toki nariseminen jalassa alkoi aluksi tunnin ajon jälkeen tai viimeistään iltapäivällä. Mutta edelleen: periksi en anna, vaikka usko horjuu.  Sympatiaa herui kaikkialta, se ei auttanut. Lähinnä kiukutti, että ”perkele ei tää näin voi mennä”! 

PERIKSI EI PERKELE ANNETA

Viimeisten kahden viikon aikana olen saanut tehtyä lähes samantyyliset harjoitukset, jotka olisin tehnyt Malagan leirillä, toki lyhyempänä ja sisällä ajolaitteella höyläten ja uimahallilla uiden. Usko alkoi palata. 

Eli koska voi luovuttaa?! Jokainen päättäköön sen itse, minä päätin että en luovuta. Nyt sunnuntaiaamuna istun kohta koneeseen kohti Konaa ja kohti kahden viikon päässä olevaa legendaarista Hawaiin Ironman-kisaa. Kisaa, josta olen aina unelmoinut. Kisaa, jonka isäni on omassa ikäluokassaan kahdesti voittanut mutta samalla myös laittanut itsensä joskus paikalliselle teho-osastolle, kun periksi ei vaan voi antaa. Isä tulee myös katsomaan paikanpäälle suoriutumistani.  

Kiitänkin tässä kohtaa kaikkia asiakkaitani ja lääkäreitä, jotka ovat joutuneet tai saaneet kuunnella, hoitaa tai olla tukenani tilanteessa, jossa joku jo luovuttaisi. Perheeni tietenkin on eniten joutunut kestämään, ja luulen, että valituksen inhimillisen sietämisen määrä onkin tullut täyteen jo ajat sitten. Mutta he tietävät myös parhaiten, että periksi en perkule anna ja kaikkeni laitan likoon sekä uskon itseeni edelleen!

Kohti seuraavaa kisastarttia...

Jani Strömsholm,

ActiVenture koutsi ja elämäntapatriathlonisti

Kuntohuippua rakentamassa - vauhdilla kohti Konaa

Harjoituskisat on nyt taputeltu ja viimeinen ponnistus kohti Hawaiin Ironman -kisaa alkaa. Vielä 25 triathlonvuoden jälkeenkin lajista voi oppia uutta ja harjoituskisoista ollaan taas muutama kokemus rikkaampana ja valmiimpana kauden pääkisaan. Ennen viimeistelyleiriäni haluan kuitenkin ottaa kantaa harjoittelun jaksottamiseen ja kisakunnon rakentamiseen.

Maltti on valttia – joka treenissä ei testata kuntoa

Kauden ensimmäinen kisani (Jönköping 70.3) toimi karsintakisana ensi vuoden 70.3-matkan MM-kisoihin Tennesseehen. Kolmas sija riitti matkalipun lunastamiseen.  Sitä ennen tähtäin on kuitenkin tiukasti triathlonin legendaarisessa Hawaiin MM-kilpailussa, joka pidetään lokakuun alussa. 

Matka kauden ensimmäisestä kisasta, heinäkuun alusta, onkin pitkä lokakuussa pidettävään pääkisaan. Suorituskykyä ei voi pitää tapissa koko kisakauden ajan. Jatkuva kisakunnon ylläpito voi pahimmillaan johtaa siihen, että bensa loppuu kropasta juuri ennen pääkisaa. Sen sijaan kisojen välillä täytyy löytyä uskallusta tiputtaa vauhteja ja rakentaa perustaa matalatehoisemmilla ja pidemmillä treeneillä. Kuntoa rakennetaan näin myös kisojen välillä.

Valmennustehtävässä olen huomannut tämän olevan monille vaikeaa. Kuntoilijoille ja kilpakuntoilijoille käy usein niin, että kauden alussa ollaan huippukunnossa mutta kauden edetessä suorituskyky laskee, eikä loppukauden pääkisassa enää irtoakaan kuin tasapaksu suoritus. Usein valmentajan tärkein rooli onkin rytmityksen suunnittelu siten, että pääkisassa ollaan suorituskyvyn huipulla, parhaalla mahdollisella itseluottamuksella varustettuna. Maltti on valttia, eikä joka treenissä testata kuntoa.

Jaksota harjoitukset oikein kisakaudella

Talvi- ja kevätharjoittelukauden rakenne muodostuu pitkälti arjen rytmityksen, eli minun tapauksessani valmennustapaamisten ja muiden töiden, ehdoilla. Tuona aikana panostin peruskunnon ja lihaskunnon rakentamiseen hyvälle perustasolle.

Kilpailukauden alkaessa harjoitusrytmi tarkoituksenmukaisesti rikkoontuu. Jönköpingin ja Wiesbadenin kisojen välillä kesälomani aikana tein selkeästi kovemmat harjoitusjaksot painottaen pyöräilyä ja pidempiä lajiyhdistelmäharjoituksia. Treenijakso kesti viisi päivää, jonka jälkeen huilasin kunnolla kolme päivää. Tämän jälkeen taas uusi viiden päivän tehostettu harjoitusjakso, joita muuten näemmä nykyisin kutsutaan blokeiksi. Toisen treenijakson jälkeen pidin taas kahden päivän huilin, jonka päätteeksi ajoin yhden tärkeimmistä treeneistä kyseisten kisojen välillä, 100 km tempo kisavauhdilla. Tuo harjoitus antoi itseluottamusta, josta ammennetaan korvien väliin voimaa, joka on lähes yhtä tärkeää kuin fyysinen kunto.

Saksan Wiesbadenin 70.3-matkan EM-kisoihin olin ottanut oppia Jönköpingin kisan huonosta uinnista ja nyt nousin vedestä sarjani nopeimmalla uintiajalla. Säilytin kärkipaikan pyöräilyosuudella haastavasta reitistä huolimatta ja juoksemaan lähtiessäni eroa toisena tulevaan oli kaksi minuuttia. Jo juoksun alussa alkaneet kivuliaat lihaskrampit tekivät kuitenkin selväksi, että johtopaikasta joudutaan tällä kertaa luopumaan. Pitkäaikaisista jalkavammoistani johtuva vähäinen juoksukilometrien määrä lienee ainakin osasyynä tähän takaiskuun. Maalisuoralla pysähdyin vielä herrasmiehenä pussaamaan kisassa kannustajana toiminutta vaimoani, ja lopulta maaliin suoriuduttiin M35-39-sarjan 9:ntenä.

Lähes maalissa :)

1,5 viikkoa sitten käydyn Wiesbadenin kisan jälkeen ohjelmassani on nyt samanlaiset jaksot, tosin hiukan muokattuna töiden ehdoilla. Ennen Espanjan viimeistelyleiriä ehdin tekemään nyt kolme treenijaksoa, joiden lisäksi yhden viikon rakennan lihaskunto- ja uintipainotteiseksi. Viimeistelyleirin muokkaan tulevien kolmen viikon treenien onnistumisen mukaan.

Lokakuun alussa kone on viritetty huippuunsa. Hawaiin olosuhteissa kaikki on tietysti mahdollista – matka on pitkä ja ongelmia voi tulla eteen mutta ne käsitellään sitten sillä hetkellä. Yhden suuren unelman toteutuminen on nyt kuitenkin päivä päivältä lähempänä.

---

Jani Strömsholm

Activenture-koutsi ja triathlonharrastaja

6 vinkkiä, joilla onnistut valmistautumisessa triathlonkisaan

“Jos herätän sinut keskellä yötä, niin pyöräkengät ja -kypärä pitää saada päälle 10 sekunnissa.”

Näin tapasi isäni Esko sanoa valmentaessaan minua aikoinaan, kun kilpailin triathlonjuniorina. Yöllä vaihtoja ei sentään tarvinnut kuitenkaan harjoitella, mutta isän harjoitusfilosofia on iskostunut hyvin päähäni: kisaan ei mennä harjoittelemaan, vaan harjoittelu tehdään treenikaudella. Lukemattomat vaihtoharjoitukset ovatkin vuosien varrella osoittaneet arvonsa; nopean vaihdon ansiosta on saatu nostettua sijoitusta monta pykälää useissa kisoissa.

Oman kisakauteni alkaessa viikon kuluttua ajattelinkin jakaa joitakin vuosien varrella opittuja niksejä, joiden avulla mieli ja kroppa viritetään kisavalmiuteen. Olen parhaillaan valmistautumassa näitä samaisia periaatteita noudattaen triathlonin puolimatkan kisaan, joka pidetään Jönköpingissä ensi viikon sunnuntaina 10.7.2016. Jos olet tänä kesänä osallistumassa ensimmäistä kertaa triathlonkisaan tai olet triathlonharrastuksessa vielä alkutaipaleella, toivon vinkeistäni olevan sinulle hyötyä tuleviin kisoihin valmistautumisessa.

Kuinka valmistaudun triathlonkisaan?

1.     Rakenna hyvä perusta ennen kisaa

Hyvä harjoittelurunko on kisakunnon ja itseluottamuksen perusta. Kun kokonaisuus on toteutettu onnistuneesti, kisakaudelle siirtyminen sujuu rennommin. Itseluottamusta rakennetaan harjoitusjaksojen aikana säännöllisten kisanomaisten harjoitusten avulla. Kisaan valmistavat harjoitukset kasvattavat tietoisuuttasi omista rajoistasi: tiedät, millä tehoilla pystyt kisan toteuttamaan. Ne myös valmistavat mielesi ja kroppasi toimimaan pitkäkestoisesti epämukavuusalueella, mitä tarvitaan kisassa, jossa nämä molemmat viedään äärimmilleen.

Kisaharjoituksiin kuuluvat myös vaihtoharjoitukset, joissa siirrytään uinnista pyöräilyyn tai pyörän päältä juoksuun mahdollisimman nopeasti. Märkäpuvun riisuminen ja pyöräkenkiin hyppääminen voivat viedä yllättävän paljon aikaa, jos niitä ei ole etukäteen treenannut.

2.     Siirrä mieli ja ajatukset kilpailuun

Mielikuvaharjoittelun merkitys on varmasti yksilöllistä mutta uskon, ettei triathlonkisaan valmistautumisessa ole pahitteeksi siirtää mieli jo etukäteen ”pelipaikalle”. Mielikuvaharjoittelun voi ottaa mukaan harjoitusohjelmaan jo kauan ennen kisaa kaikkiin lajiharjoituksiin. Tapanani on tehdä osa harjoituksista ns. kisafiiliksellä, jolloin siirrän ajatukset kilpailuun jo treeniin valmistautuessa. Kilpailutilannetta simuloimalla voi myös pienentää kisajännitystä.

Kisaa edeltävinä päivinä mielikuvaharjoittelu voi pitää sisällään vaikkapa kisareitin ja vaihdon läpikäymisen sekä kisaolosuhteisiin ja kisan eri vaiheissa koettavaan epämukavuusalueeseen valmistautumisen. Kisaan lähdetään hyvällä fiiliksellä sekä henkisesti valmiina sietämään kipua ja kiusaamaan itseään äärimmilleen!

3.     Pääperiaate kisaviikolla: ”vähemmän on enemmän”

Viimeinen treenijakso kannattaa lopettaa noin viikko ennen kisaa viimeistelyharjoitukseen, joka on viimeinen, kisanomainen kova treeni. Karkeasti ottaen voisi sanoa, että viimeisellä viikolla voit vain sössiä kisasi liiallisella harjoittelulla – kisakuntoa ei silloin enää rakenneta. Katso alapuolelta, kuinka itse valmistaudun viimeisellä viikolla puolimatkan triathlonkisaan.

4.     Tankkaa riittävästi ja tutuilla aineilla

Kisaa edeltävinä päivinä ja kisa-aamuna on ensiarvoisen tärkeää tankata riittävästi energiaa ja nestettä. Käytä kisatankkauksessa samoja urheilujuomia ja muita energianlähteitä, joihin olet elimistösi totuttanut jo kisanomaisissa harjoituksissa. Esimerkiksi suolatablettien ja energiageelien  vaikutus elimistölle on yksilöllinen, joten niiden käyttöä ei kannata aloittaa vasta kilpailussa. Vaikka tapahtumapaikalla on tarjolla sponsoreiden tuotteita, kisapäivä ei ole siis oikea ajankohta testata uusia energiageelejä. 

5.     Rentouta lihakset levolla ja lihashuollolla

Kisatunnelma voi olla jo melko korkealla kisaa edeltävänä päivänä ja kisatorin sponsoriteltat houkuttelevat uutuustuotteillaan ja tarjouksillaan. Houkutuksista huolimatta suosittelen pitäytymään kisaa edeltävänä päivänä harjoitussuunnitelmassa ja jättämään ylimääräiset kävelyt kisan jälkeiseen aikaan. Auringonpaisteessa oleilua on hyvä välttää. Tuntuman säilyttämiseksi voit käydä kisaa edeltävänä päivänä lyhyesti pyöräilemässä ja uimassa, jolloin samalla hoituu viimeinen fillarin testaus ennen kisaa. Kevyet lihasvenytykset ja lihasten rentouttaminen kuuluvat myös kisaa edeltävän päivän ohjelmaan. Omiin rutiineihini kuuluu kisaviikolla rentoutuminen uimahallin porealtaassa ja saunassa sekä (useista vaivoista johtuva) jalkojen kylmäkäsittely ja hieronta.

6.     Hoida käytännön asiat ajoissa kuntoon

Triathlonkisassa on monta muuttuvaa osaa ja kisa-aamun jännitys, lyhyet yöunet ja aikainen startti voivat aiheuttaa turhaa sekoilua varusteiden kanssa. Eräälläkin suomalaisella Hawaiin ikäluokkasarjan tuplavoittajalla jäi taannoin Konassa kisajuomat starttiaamuna 5 km päähän hotellille, jotka hän sitten kipaisi hakemaan juoksemalla. Mitä tästä opimme? Tarvikkeet, jotka päätät viedä kisa-aamuna vaihtopaikalle, kannattaa laittaa valmiiksi vaikka sitten oven eteen.

Varusteiden valmistelu sisältää kisassa tarvittavien juomasekoitusten teon sekä energiageelien ja –patukoiden virittelyn pyörään valmiiksi. Vaihtoharjoitus ja reitti omalle paikalle on hyvä vielä käydä läpi vaihtopaikalla, jotta tiedät varmasti, miten toimia kisatilanteessa.

---

Viimeisen viikon harjoitusohjelma

Edellä mainittujen periaatteiden lisäksi aion valmistautua ensi viikolla käytävään Jönköpingin puolimatkan triathlonkisaan seuraavanlaista harjoitusohjelmaa noudattaen.

Samaa harjoitusohjelmaa ei sellaisenaan kannata siirtää omaan kisaviikon valmistautumiseen, vaan sopeuttaa harjoitukset oman kuntotason mukaiseksi.

Viimeinen lajiharjoitukseni ennen kisaa oli ohjelmassa tänään. Seuraavan kerran hikeä vuodatetaan kunnolla viikon päästä sunnuntaina: pysykää kuulolla!

7-8 pv ennen kisaa

Kisanomainen harjoitus noin 90-95%:lla oletetusta kisatehosta:

1500 m uintia Oittaalla märkäpuvulla:

• kisanomainen alkuverra ja startti
• alku tiukasti kuten kisassa
• hyvällä suunnistamisella kaksi kierrosta/n. 1500 m lähes kisasykkeellä
• nopea vaihto ja autolla kotiin

1 h pyöräily terassilla ajolaitteella

• oletetulla tulevan kisan kisasykkeellä/tehoalueella ja kadenssilla
• esim. minulla tämän päivän harjoituksessa syke 150-160, 280-310 watt, 100-105 kad

Noin 7 km juoksu

Kisaviikolla

Yhteensä noin 5-6 harjoitustuntia jakaantuu seuraavasti:

Ma: uinti 45 min, sis. 1000 m kovempaa

Ti: pyöräily 1 h, sis. 10 km tempo

Ke: kevyt pyöräily, n. 1,5 h + 30 min uinti

To: lepo, siirtyminen kisapaikalle eli matkapäivä

Pe: kevyttä pyöräilyä kisareitillä n. 1-2 h

La: uinti 30 min kisareitillä, pyörän tsekkaus eli n. 1 h ajelua

Su: kisa!

---

Kisan jälkeen nuollaan haavoja ja vietetään laatuaikaa perheen kanssa. Tsemppiä kesän treeneihin ja kilpailusuorituksiin!

- Jani Strömsholm, koutsi, ActiVenture

Arkisto:

• lokakuuta 2019
  • 11. lokak. 2019 Kausi 2019 eikö mikään riitä? 11. lokak. 2019
• lokakuuta 2017
  • 14. lokak. 2017 Pakkomielteenä Havaijin Ironman 14. lokak. 2017
• joulukuuta 2016
  • 7. jouluk. 2016 Torstai on toivoa täynnä 7. jouluk. 2016
• syyskuuta 2016
  • 24. syysk. 2016 Milloin saa luovuttaa? 24. syysk. 2016
• elokuuta 2016
  • 25. elok. 2016 Kuntohuippua rakentamassa - vauhdilla kohti Konaa 25. elok. 2016
• heinäkuuta 2016
  • 2. heinäk. 2016 6 vinkkiä, joilla onnistut valmistautumisessa triathlonkisaan 2. heinäk. 2016
• kesäkuuta 2016
  • 1. kesäk. 2016 Sisua, sitkeyttä, sinnikkyyttä – Ironman ei luovuta 1. kesäk. 2016
• maaliskuuta 2016
  • 11. maalisk. 2016 4 helppoa vinkkiä terveelliseen ruokavalioon ja painonpudotukseen 11. maalisk. 2016
• helmikuuta 2016
  • 5. helmik. 2016 Tammikuu on ohi - pitäähän uudenvuodenlupauksesi edelleen? 5. helmik. 2016
• tammikuuta 2016
  • 12. tammik. 2016 Treenaamalla teräsmieheksi – Kuinka voitetaan Hawaiin Ironman? 12. tammik. 2016

Sisua, sitkeyttä, sinnikkyyttä – Ironman ei luovuta

Viimeaikoina olen havainnoinut ympärilläni erityisen paljon periksiantamattomuutta. Kummipoikamme sai lätkävalmentajaltaan kehuja: ”Vaikka turpaan tulee, niin tämä poika ei luovuta!”. Naapuri puolestaan ihaili 6-vuotiaan tyttäremme sinnikkyyttä pihasäbässä, jossa hän kuulemma rökittää isot pojat ihan 6-0. Kouluvuotensa nyt viikonloppuna päättävät yhtyvät varmaan fiilistelyihini lukuvuoden loppuunsaattamisesta ja siihen liittyvästä itsensä voittamisen tunteesta. Periksiantamattomuutta saan todistaa myös päivittäin seuraamalla mieheni elämäntavaksi muodostunutta triathlonharrastusta.

Mieheni Jani kilpailee lokakuussa ikäluokkansa mestaruudesta legendaarisessa Hawaiin Ironman-kisassa. Vaikka tavoitteena on ikäluokan voitto, niin Ironman-kisa - siis 3,8 km valtameriuintia, 180 km pyöräilyä ja 42 km juoksua helteisellä laavakentällä – on kuitenkin ennen kaikkea kisa itseään vastaan. Siinä, jos missä, koetellaan ihmisen periksiantamattomuutta.

Lienee sanomattakin selvää, että kisapaikan saavuttaminen Hawaiille saati siellä menestyminen vaatii lukemattomia tunteja, toistoja ja armotonta treeniä. Kärjistäen voi sanoa, että se aika, joka ei mene töissä, kuluu joko treenibaanalla tai treenipäiväkirjaa täyttäen ja tuleviin harjoituksiin valmistautuen. Siinä teräsmiesyrittäjän arjessa saattaa helposti blogin kirjoittaminen jäädä jalkoihin (siinäkö syy, miksi vaimo nyt puikoissa), saati moni muu tärkeämpikin asia.

Olen kuullut aika usein kysymyksen: miksi? Miksi ns. amatööriurheilija on valmis uhraamaan lähes kaiken vapaa-aikansa oman kestävyyskuntonsa hiomiseen äärimmilleen? Minun vastaukseni on, että koska hän pystyy siihen. Onnistumiset ihmisrääkiksi määrittelemistäni treeneistä ja ajatus ikonisessa Hawaiin Ironmanissa kilpailemisesta saa aikaan miehessäni tunteen palon, joka saa hänet viemään itsensä äärimmilleen kerta toisensa jälkeen. Sitoutuminen, sitkeys ja periksiantamattomuus kumpuavat intohimosta lajiin. Tämä intohimo, jota sisäiseksi motivaatioksikin kutsutaan, antaa miehelleni poikkeuksellisen kyvyn ottaa kropastaan kaikki irti ja tehdä keskivertoharrastajaa kovempia suorituksia. Joten miksipä ei?

Kevään aikana tuolle periksiantamattomuudelle on ollut taas tilausta. Janin viimeisintä harjoituskautta on haitannut erinäiset sairastelut, joilta ei voi lapsiperheessä välttyä. Äkillistä syketason nousua on käyty ihmettelemässä ja tutkimassa useamman lääkärin vastaanotolla. Kipukynnystä on venytetty ennestään mm. jalan kasvutekijähoidoilla, joilla oikkuilevasta jalasta on yritetty tehdä juoksukelpoista. Triathlonistin sinnikkyyttä ei siis koetella vain treenien aikana vaan mitä suuremmissa määrin myös treenien ulkopuolella. Vastoinkäymisistä ollaan kuitenkin taas selviämässä voiton puolelle ja treenit näyttävät kulkevan noususuuntaisesti.

Lokakuun Ironman-kisassa tarvittavaa periksiantamattomuutta rakennetaan arjen pienissä teoissa. Siten, että treenit vedetään loppuun saakka eikä hidasteta siinä vaiheessa kun alkaa hapottaa. Siten, että harjoitukset vedetään ohjelman mukaan eikä luisteta vaimon järjestämien kahvikekkereiden vuoksi. Siten, että kahvipullana syödään pakastemarjoja kun muu perhe nauttii jäätelöä. Siten, että eteen tuleviin vaikeuksiin tartutaan ja ne ratkaistaan. Kuten kummipoikamme, ei luovuteta, vaikka välillä tuleekin turpiin.

Tukijoukkojen merkitystä tavoitteen saavuttamisessa ei voine vähätellä. Ystävät, asiakkaat, perhe – meillä on kaikilla osamme Janin kannustamisessa. Jos haluat tukea Janin matkaa Hawaiin Ironmaniksi, voit jättää tsemppiviestisi Facebookin, Twitterin, LinkedInin tai ActiVenturen verkkosivujen kautta, jakaa somesisältöämme tai ryhtyä kisasponsoriksi ja saada näkyvyyttä Hawaiin pääkisan lisäksi kesän kisoissa Ruotsin Jönköpingissä ja Saksan Wiesbadenissa. Kiitos kaikille Ironman-huumassa myötäeläville!

---

Kirjoittajana teräsmiesyrittäjä Jani Strömsholmin vaimo, Johanna Strömsholm, jonka intohimon kohteena on organisaatioviestintä

Fanijoukot Barcelonan Ironman -kisassa syksyllä 2015

4 helppoa vinkkiä terveelliseen ruokavalioon ja painonpudotukseen

Nariseeko teidänkin jääkaapin ovi iltaisin? Meillä tuo trafiikki jääkaapin ja sohvan välillä on viime vuosina selvästi vähentynyt. Nyt 10 ylimääräistä kiloa karistaneena voisin ottaa osaa viimeaikaiseen ravintokeskusteluun ja kertoa oman tarinani ruokailutottumusteni muuttamisesta.

Totuuden nimissä olen aina ollut perso sekä ruualle että herkuille. Päiväkahvilla tuli ennen helposti vedettyä koko keksipaketti ja iltaisin TV:n ääressä ruokakaapit tyhjentyivät herkuista. Ylipainoisena vietetyn lapsuuden jälkeen tiukka kestävyysurheilu vei läskit mennessään mutta ylimääräiset hiilarit ja rasvat näkyivät urheilusta huolimatta keskivartalolla. Pidin välillä herkkulakkoja mutta aina jossain vaiheessa palasin vanhaan.

Kesällä 2014 päätin tehdä kokonaisvaltaisen remontin kropassani. Samaan aikaan kun tein muutoksia treenitottumuksissani, päätin, että haluan vauhdittaa näkyvien tulosten aikaansaamista tekemällä muutoksia ruokavaliossani. Tuloksia syntyi ja ruokavalioni on sittemmin toiminut seuraavien 4 periaatteen mukaisesti.

1.     Syö makean nälkään marjoja tai hedelmiä

Suurin ongelmani oli ns. kahvipullien nautiskelu – olin tottunut, että kahvin kanssa piti olla jotain makeaa. Vaihdoin pullat ja keksit ensin proteiinirahkoihin, jotka myöhemmin korvasin pakastehedelmillä ja -marjoilla, joiden joukkoon saatan nyt lurauttaa maustamatonta jugurttia tai sokeritonta mehukeittoa. Toimii hyvin kahvipullan korvikkeena ja vie makean nälän mennessään!

2.     Syö usein mutta mieti mitä syöt ja kuinka paljon

Toiseksi ravinto-ongelmakseni tunnistin liian suuren annoskoon – paikasta toiseen juoksevana yrittäjänä ehdin syödä kunnolla vain kerran päivässä ja annos oli sitten sen mukainen. Aloin tehdä aamulla töihini mukaan ”dogibägin”, johon heitin vihanneksia tai hedelmiä, kuten porkkanaa, paprikaa, kurkkua ja tomaattia. Tuon dogibägin tyhjennän nykyään töissä välipalana ennen lounasta ja lounaan jälkeen muutaman tunnin päästä syön vielä jonkun hedelmän. Samalla lisäsin myös veden juontia työpäivän aikana. Pieni vaiva mutta mieletön muutos vireystilassa!

3.     Terveellinen syöminen ei ole rakettitiedettä, maalaisjärjellä pääsee pitkälle

Muuten ruokavalioni koostuu ihan normaalista, terveellisestä kotiruuasta. Pyrin kuitenkin aina siihen, että lautasella puolet on vihreää. Liian harvoin syön lämmintä iltaruokaa mutta iltatreenien vuoksi raskas iltaruoka ei sovi minulle. Päivällisen olen siten korvannut esim. salaatilla ja kananmunalla tai jugurtilla ja myslillä sekä banaanilla. Kahvi toimii myös minulla moottorin käynnistämisessä iltatreeniä varten. Herkuttelun sallin itselleni silloin kun olen kipeänä mutta ruotuun palataan välittömästi kun ollaan taas treenikunnossa.

4.     Täydennä tarpeen mukaan lisäravinteilla

Käytän myös päivittäin lisäravinteita, kuten Tyrniomega 7 ja Möller Omega 3 nivelille ja jänteille sekä D-vitamiinia. Urheillessa käytän lisäravinteina BCAA:ta, glutamiinia, kreatiinia ja proteiinia sekä pitkissä kestävyyslenkeissä tarvittavia hiilihydraattivalmisteita patukoiden ja urheilujuomien muodossa.  Uskon, että lisäravinteet osaltaan auttavat minua pysymään terveenä. Toisaalta en kokisi lisäravinne- ja urheiluvalmisteita tarpeellisiksi, jos en urheilisi työ- ja harrastusmielessä kymmeniä tunteja viikossa.

Näiden loppujen lopuksi aika pienten muutosten seurauksena en pelkästään voi paremmin vaan olen myös karistanut ylimääräisen rasvan kropastani ja treeni kulkee paremmin kuin koskaan.

Ruokavalion muutoksella oli varmasti merkittävä vaikutus myös päätökseeni palata takaisin kilpakentille. Paluuta vanhaan ei siis enää ole!

Yksityiskohtaisempaa tietoa urheilijan tarvitsemista ravintoaineista  voit lukea myös Suomen parhaan naistriathlonistin ja elintarviketieteiden maisterin Kaisa Lehtosen blogista.

Koutsin ruokapäiväkirja

Tästä voit vielä tsekata, mitä minun suusta menee alas päivittäin. Voit vapaasti napata siitä vinkit omaan ruokaremonttiisi tai ota yhteyttä, niin tehdään sinulle oma ravintosuunnitelma.

Aamiainen
Puuro sokerittoman mehukeiton tai marjojen kera
1-2 palaa ruisleipää ilman levitettä, kinkku/juusto + vihannes päälle
1 kananmuna
1 lasi tuoremehua
kuppi kahvia

Välipala
Juureksia/vihanneksia
Esim. minitomaatteja, kurkkua, paprikaa, porkkanaa
vettä

Lounas
½ lautasesta salaatti, sis. esim. salaattia, tomaattia, kurkkua, paprikaa, siemeniä, öljyä tai vihanneksia esim. keitettyä parsa- tai kukkakaalia, porkkanaa, punajuurta
¼ lautasesta täysjyväriisiä/tummaa pastaa/keitettyä perunaa
¼ lautasesta lihaa/kanaa/kalaa
Maitoa, vettä

Välipala
Hedelmä/marjoja ja maustamatonta+rasvatonta jugurttia
Kahvia, vettä

Päivällinen
Salaatti, sis. esim. salaattia, kurkkua, tomaattia, kananmunaa, raejuustoa, kanaa/kalaa
Maitoa, vettä

Iltapala
Maustamatonta jugurttia, lesemysliä ja siemeniä, sokeritonta mehukeittoa
1-2 palaa ruisleipää ilman levitettä, kinkku/juusto + vihannes päälle
Vettä

Tammikuu on ohi - pitäähän uudenvuodenlupauksesi edelleen?

Miksi jäädä sohvalle kun voi treenata?

Näyttää siltä, että säidenhaltija on kyllästynyt paukkupakkasiin ja siirtynyt vaihteeksi räntäsadelinjalle. Nastakengät voi vaihtaa kumisaappaisiin. Työpäivän jälkeen on jo hämärää ja tekee mieli haudata haaveet lenkistä. Suomen sääolosuhteet eivät tosiaan ole aina ulkoilmaurheilijalle otollisimmat. 

Toisaalta, vaikka sään ei antaisi haitata treenaamista, työkiireet, perheasioiden hoitaminen ja lasten harrastukset ajavat usein oman hyvinvoinnin edelle ja omat liikuntaharrastukset saavat väistää. Riittävän pitkän liikunnattoman ajanjakson jälkeen pelkkä ajatus urheilusuorituksesta alkaa hengästyttää. Flunssa painaa päälle ja kunto tuntuu heikentyvän pohjalukemiin. Tuntuuko tutulta? 

Jos vastasit myöntävästi ja olet lukenut tänne saakka, niin tehdäänpä asialle jotain nyt heti. Ota kynä ja paperia ja kirjoita ylös, mikä on sinun syysi olla huolehtimatta omasta kunnostasi.

”Omista tavoitteista ja unelmista on pidettävä kiinni, 

jotta voit elää tasapainossa itsesi kanssa”

 

Omasta puolestani voin sanoa, että en anna minkään edellämainituista syistä vaikuttaa treenaamiseeni. Minulla on tavoite ja treenaan sitä kohti määrätietoisesti ja nousujohteisesti. Teen niin, vaikka olen perheellinen yksityisyrittäjä ja teen töitä antaumuksella myös niiden elämäni osa-alueiden eteen. Nyt sanot varmaan, että joku osa-alue aina kuitenkin kärsii - ja olet siinä oikeassa. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen vaatii myös (mielestäni tervettä) itsekkyyttä - omista tavoitteista ja unelmista on pidettävä kiinni, jotta voit elää tasapainossa itsesi kanssa ja antaa itsestäsi myös muille.

Treenaamaan säästä riippumatta

En sano, että rakastaisin itsekään räntäsateessa juoksemista tai jäätiköllä pyöräilemistä. Päinvastoin. Vältän viimeiseen asti treenejä, jotka hyvällä todennäköisyydellä johtavat vilustumiseen tai tapaturmiin. Triathlonistille pyöräily- ja juoksukunnon kehittämisen on kuitenkin oltava ympärivuotista, joten olen ratkaissut Suomen olosuhteista johtuvat haasteet lihaskuntoharjoitteluun keskittymällä.

Lihaskestävyyttä kehittävät treenit ovat viimeisen vuoden aikana vallanneet tilaa treeniohjelmassani triathlonin lajiharjoitteilta ja haukanneet leijonan osan treeniajastani. Tulokset ovat yllättäneet jopa minut itseni - kehitys ei näy pelkästään ulkoisesti mutta myös ennätyksellisissä uintiajoissa ja kammenpyöritysvoimassa. Jos siis sää on pääasiallinen syy treeniesi sivuuttamiseen, mieti, millaisia sisätreenejä voisit tehdä? Aina ei tarvitse edes poistua kotoa: pääosa omistakin treeneistäni tapahtuu kotona joko kahvakuulilla ja painoilla tai polkupyöräergometrillä.

 

Aina löytyy aikaa sille, mitä todella haluat

Vai tunnistitko ajanpuutteen todelliseksi syyksi treeniesi sivuuttamiseen? Olen kotitreenauksen kannattaja myös siksi, että perheellisenä yksityisyrittäjänä aika on minulle rahaa. Kotona treenatessa aikaa ei kulu siirtymisiin ja koen tärkeäksi myös sen, että isänä olen paikalla ja tarvittaessa perheeni saatavilla, vaikka en treenatessa olekaan heille läsnä. 

Sisätreenauksessa on myös useita olosuhteiden vakioimisen mukanaan tuomia hyötyjä, kuten tehon säädeltävyys, harjoituksen kontrolloitavuus ja seurattavuus, vammojen estäminen sekä mielikuvaharjoitteiden mahdollistaminen. Itse koen tärkeäksi, että voin sisällä monen tunnin pyörätreeniä ajaessani fiilistellä Ironman-videoita YouTubesta. Tuo pyörän selässä käytetty aika on valmistautumistani kisaan. Saan energiaa ja inspiraatiota muiden teräsmiesten ja -naisten onnistumisista. Elän kisaa jo etukäteen ja mietin Hawaiin vaativiin kisaolosuhteisiin ja yleisesti kisareittiin liittyviä taktisia asioita. Olen täysillä läsnä harjoituksessa ja siten saan itsestäni kaiken irti.

 

”Tulokset ovat yllättäneet jopa minut itseni.”

Sisätreenaus muutaman neliömetrin huoneessa useita tunteja viikossa voi tuntua mahdottomalta. Tottapuhuen se vaatiikin melkoista luonteenlujuutta. Fokuksen säilyminen monen tunnin pyörä- tai lihaskuntotreenissä vaatii riittävää energiatasoa ja ajatusten putsaamista kaikista treenin ulkopuolisista asioista. On selvää, että koti- ja työasioilla on vaikutusta siihen, miten treeni kulkee. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa mutta on tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voit. Voit vaikuttaa ajankäyttöösi, vireystilaasi ja kroppasi vastaanottokykyyn. Nesteytys, ruokavalio ja -rytmi, venyttely ja lämmittely sekä oman vuorokausirytmisi hyödyntäminen ovat tärkeitä osa-alueita, joihin sinun tulisi kiinnittää huomiota. 

Omat lihaskuntotreenini ajoitan usein myöhäisiltaan lasten nukkumaanmenoajan jälkeen, mikä sopii minulle, iltavirkulle, joka muuten löhöilisi sohvalla leffoja katsellen. Iltatreenaus edeltää hyvän nesteytyksen, tarvittaessa hiilaritankkauksen, vähän kahvia koneeseen sekä hyvät alkulämmittelyt. Iltatreenauksen mahdollistaa myös huolellinen harjoitusohjelmien suunnittelu, jossa huomioin eri lihasryhmien kuormittamisen siten, että palautumisaikaa harjoitusten välille jää riittävästi sekä lihaksistolle että sydänlihaselimistölle.

”On tärkeää vaikuttaa niihin asioihin, joihin voit: ajankäyttöösi, vireystilaasi ja kroppasi vastaanottokykyyn.”

Mutta mikä saa minut valitsemaan illalla työpäivän päätteeksi parin tunnin lihaskuntotreenin sen sijaan, että laittaisin sen leffan pyörimään? Jälkimmäinen lienee kuitenkin se yleisempi valinta.

Teetkö parhaasi vai toteutatko unelmasi?

Joskus sohva yrittää viedä voiton, mutta vielä en ole antanut sille periksi. Ennen treeniä pyrin aina visualisoimaan mielessäni oman tavoitteeni: Hawaiin Ironman syksyllä 2016, oman ikäluokan voittajana maaliin. Minua ärsyttää, että ihmiset - edes urheilijat - eivät uskalla julistaa tavoitettaan tai unelmaansa ääneen, ikäänkuin peläten, että sen ääneenlausuminen rikkoo sen siltä istumalta palasiksi. Sen sijaan sanotaan, että ”Teen parhaani.” Olen tässä asiassa tietoisesti eri koulukunnan edustaja. En usko, että tavoitteeni ääneenlausuminen huonontaa minua ihmisenä tai suoritustani urheilijana. Sen sijaan pidän sitä osoituksena henkisestä kantistani ja uskosta itseeni. En pelkää epäonnistumista, koska tiedän, että en anna periksi. Tämä on oppi, jonka voin kiitollisena sanoa saaneeni kotoa. 

    ”Juna pysyy kiskoilla, vaikka välillä vähän täriseekin.”

Pitkän tähtäimen tavoitteen saavuttamisessa tulee aina jossain vaiheessa varmasti myös takapakkia. Flunssat, lihasrevähtymät, rasitusvammat, tapaturmat… Matkan varrella on esteitä, joiden yli täytyy saada kiivettyä. Niistä huolimatta on pystyttävä säilyttämään fokus pitkän linjan tavoitteessa. Tapaan sanoa, että ”Juna pysyy kiskoilla, vaikka välillä vähän täriseekin.” Sen verran noita takapakkeja on tässä parinkymmenen vuoden urheilijauran aikana tullut läpäistyä ja tässä porskutetaan motivoituneempana ja vahvempana kuin koskaan.

Kehoitankin sinua asettamaan itsellesi riittävän kunnianhimoisen ja aikaansidotun tavoitteen. Kirjoita se paperille ja lausu se ääneen. Nyt tehtävänäsi on miettiä, mitä elämässäsi joudut muuttamaan, jotta ensin kirjoittamasi syy treenien sivuuttamiselle ei estä sinua tavoitteesi saavuttamisessa. Aseta myös välitavoitteita: unelmat toteutetaan pienissä paloissa.

Suosittelen myös lämpimästi kehityksesi säännöllistä testausta - se, jos mikä toimii henkilökohtaisena motivaattorina. Testaus ei suinkaan vaadi aina ajanvarausta testiasemalta. Oman kunnon kehittämisen testauksessa toimii myös tietyn harjoituksen toistaminen samanlaisena mahdollisimman vakioiduissa olosuhteissa tasaisin väliajoin. Tekipä testauksen ammattilaisen avulla tai itse, luotettavuutta voi parantaa suorittamalla testiä edeltävänä päivänä aina rasitukseltaan samantasoisia harjoituksia.  Ensimmäinen askel tavoitteesi asetettuasi voikin olla vaikka lähtötason testaus - siitä on hyvä lähteä rakentamaan toimintasuunnitelmaa kohti unelman toteuttamista.

P.S. Jos loskakeli vie edelleen voiton treenauksesta, vielä ehtii varata etelän matkan hiihtolomaksi. Niin paljon kuin kotitreenit maistuvatkin, niin välillä on hyvä vaihtaa maisemaa, joten seuraavat kuulumiset kirjoitan Malagan treenileirin jälkeen muutaman viikon päästä! 

Teksti:

Jani Strömsholm, ActiVenturen koutsi

Johanna Strömsholm, ActiVenturen viestintä

Treenaamalla teräsmieheksi – Kuinka voitetaan Hawaiin Ironman?

---

1000 kyykkyä ja 500 maastanostoa. 15 kg lisäpainoliivi päällä. Pieni, hikinen koppi, jossa ikkuna huurussa ja lämpötila kuin turkkilaisessa saunassa. Kello 23.45, iltatreeni menossa...

---

Olen aina ollut oman tieni kulkija. Tykkään tehdä asiat omalla tavallani. Siispä valmistautumiseni lokakuussa 2016 pidettävään Hawaiin Ironman –kisaan ei ole poikkeus.

Tulokset puhuvat puolestaan. Barcelonan kisassa lokakuussa 2015 ensimmäinen triathlonin Ironman-matkani suoriutui aikaan 8:56;52. Sillä irtosi paikka Hawaiin Ironman maailmanmestaruuskisoihin.

Tavoitteenani on voittaa Hawaiilla oma ikäsarjani. Olla maailman paras. Blogissani kerron, miten se tapahtuu ja autan myös sinua treenaamaan itsesi huippukuntoon.

Treenifilosofiani

Isäni Esko Strömsholm, moninkertainen oman ikäsarjansa mestari Hawaiilla, on koko ikäni painottanut minulle treenimäärien tärkeyttä. Ironmaniksi kehittyminen mitataan tunneissa. Tällä filosofialla treenasinkin parikymmentä vuotta ja saavutin juniorina useita Suomen mestaruuksia ja TOP10-sijoituksia myös yleisessä sarjassa. Treenaamisesta tuli elämäntapa ja peruskunto tuli viritettyä huippuunsa. Lukuisten kroonisten ja epäonnisten vammojen kanssa vuosia kamppailtuani jouduin kuitenkin jättämään triathlonistin kilpauralle hyvästit. Useita vuosia treenasin omaksi ilokseni ja keskityin asiakkaideni valmentamiseen.

Puolisentoista vuotta sitten, lähes 10 vuoden kilpailutauon – ja 10 kertyneen kilon – jälkeen, kipinä rakkaaseen lajiin syttyi kuitenkin uudestaan. Uskoin, että olin keksinyt ratkaisun, kuinka pääsen takaisin kilpailemisen – siis voittamisen - vaatimalle suoritustasolle triathlonissa. Tämän ratkaisun keskiössä ei ollut enää treenimäärät vaan ennen kaikkea treenien laatu, lihaskestävyyden ja asentoa tukevien lihasten kehittäminen. Triathlonin lajiharjoitteiden – uinnin, pyöräilyn ja juoksun – rinnalle tuli vahvasti mukaan lihaskuntoharjoittelu. Halusin rakentaa itselleni treeniohjelman, jossa jokainen harjoitusjakso ja yksittäinen suoritus tehdään mahdollisimman tehokkaasti.

2 käytetyintä syytä treenien sivuuttamiselle?

Voiton vienee ”Ei ole aikaa”. Hyvänä kakkosena huonot olosuhteet (ei ole välineitä, ei ole rahaa kuntosalimaksuun tms).

Unohdetaan tekosyyt. Hyvin pienillä elämänmuutoksilla pystyin mahdollistamaan riittävän ajankäytön ja olemassa olevien olosuhteiden hyödyntämisen.

On selvä, että kestävyysurheilun, yrittäjyyden ja perhe-elämän yhteensovittaminen on ajankäytöllisesti haasteellista. Minulle ratkaisu löytyi sisäisen vuorokausirytmini tehokkaammasta hyödyntämisestä. Olen aina ollut iltavirkku ja aamutorkku, joten lihaskuntotreenini siirtyivät myöhäiseen iltaan: isi aloittaa treenit, kun lapset menevät nukkumaan. Usein treenit loppuvat vasta puolen yön jälkeen.

Samalla lakaisin myös olosuhdemyytin roskakoppaan. Iltaisin treeniympäristöni on jo vuoden ajan ollut 7 neliömetrin kokoinen huone, jossa lämpötila hipoo kahden tunnin kahvakuulatreenin aikana Hawaiin keskipäivän lukemia. Samaisessa saunamaisessa huoneessa ajan myös kolmen tunnin pyörätreenejä, joiden aikana nestettä kuluu nelisen litraa – seikka, jonka koen vain etuna kun treenataan kisaan, jossa painetaan menemään hellelukemissa. Pointtini on, että olosuhteet eivät ole ongelma ja treenata voi missä vaan. Tarvitset treenaamiseen vain oman kroppasi ja jo kuminauhalla tai kahvakuulalla voi tehdä hyvin monipuolisia harjoituksia.

Helppo resepti terveellisempään ravintoon: sokerit pois

Harjoitustavan muutoksella hakemieni tavoitteiden tukemiseksi muutin ruokavalioni kerralla kuntoon. Reseptini on yksinkertainen: turhat sokerit pois. Kerron tästä lisää tulevissa blogikirjoituksissani, mutta tuloksen voin jo paljastaa: en ole ennenkään ollut lihava mutta nyt entiset farkut eivät pysy enää jalassa ilman henkseleitä. Olen itse tyytyväinen muodonmuutokseen; jokainen ylimääräinen kilo on turhaa lastia Ironman-kisassa.

Kuinka voin auttaa sinua?

Kaikki lähtee tavoitteesta. Oma tavoitteeni on Hawaiin Ironman –kisan M35-39-sarjan voitto lokakuussa 2016. Liittyipä sinun tavoitteesi triathloniin, muuhun urheiluun tai painonpudotukseen uskon, että blogini teemat puhuttelevat myös sinua. Blogissani kirjoitan omasta valmistautumisestani Ironman-kisaan eri näkökulmista: pääpaino on triathlonharjoittelussa ja lihaskuntotreeneissä mutta olennaisena osana on myös terveellinen urheilijan ruokavalio, kehittymisen seuranta ja testaus, palautuminen ja lepo sekä ajankäyttö kestävyysurheilun, työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseksi.

Pyrin kirjoituksissani antamaan vinkkejä, joita voit suoraan hyödyntää omassa treenaamisessasi. Toivon, että löydät blogistani inspiraatiota liikkumiseen ja urheilutavoitteesi saavuttamiseen. Jos yksikin ihminen päättää blogikirjoitukseni luettuaan vetää lenkkarit jalkaan ja painua lenkille, blogini on jo voitto sinänsä!

Jani